Epilogi

Nyt on sitten viikon verran kulunut kotimaahan paluusta. Paluu voisi paremmaltakin maistua, mutta minkäs sille mahtaa, että takana on kaikkien aikojen reissu. 6 500 mailia eli noin 10 000 kilometriä takana ja 24 Amerikan Yhdysvaltojen osavaltiota plakkarissa yhden reissun aikana antaa ehkä jonkinlaisen kuvan siitä, kuinka monipuolinen, vaihteleva, ja silti kautta linjan totaalisen huikea reissu oli kyseessä.

Vaikea sanoa, mikä osa matkasta oli paras. New Yorkissa oli hauskaa kaikin puolin, toisaalta Virginia jäi erittäin hyvin mieleen karaoke-settien ja muiden takia. New Orleans oli omanlaisensa kokemus, mutta ehkä Etelä-Dakota/Wyoming vieläkin parempi. Etenkin Miikalla Las Vegas varmasti nousee lähelle huippua, ja omalla kohdallani taas San Diego on lähellä sydäntäni. Sanoisin kuitenkin omiksi suosikseiksini Virginian ja Etelä-Dakotan/Wyomingin. Erinomainen sekoitus todella mukavia ihmisiä, huikeita maisemia, miellyttävää ajelua, kantrimusaa, periamerikkalaista kulttuuria ja tulihan niitä oluitakin maisteltua.

Matkan turhauttavimmat osat olivat yllättäen lennot. Etenkin paluumatka tuntui todella raskaalta, sillä jouduimme olemaan hereillä ennen Lontooseen pääsyä n. 35 tuntia putkeen, jonka jälkeen sai 6 tunnin unet, joiden jälkeen matka jatkui taas Suomeen. Lennoissa sinällään ei ollut sen kummempaa valittamista, leffat olivat ihan mukiinmeneviä jne.

Reissusta jäi paljon käteen, sitä ei voi kiistää. Samalla tapahtumien ja maisemien kirjo oli niin laaja, että koko matkasta on vaikea saada otetta näin lyhyen ajan jälkeen. Omalla kohdalla, kuten olen jo jossain aiemmassa artikkelissa maininnut, suurimmat uudet oivallukset ovat kantrimusiikki ja tietynlainen pikkukaupunkiromantiikan arvostus. Ei kai se nyt niin väärin olekaan elää päivä kerrallaan vailla sen suurempia aspiraatioita, tuttujen ja läheisten ihmisten seurassa. Niin, ehkä nimenomaan pikkukaupunkiromantiikkaa mutta kuitenkin. ”Gimme a Saturday night my baby by my side, a little Hank Jr. and a six-pack of light, and old dirt road and I’ll be just fine…”

Oppirahoja ei mitenkään hirvittävää määrää joutunut reissussa makselemaan, kun olin kuitenkin jo vaihto-opiskellut Kaliforniassa aikaisemmin. On kuitenkin asioita, jotka on hyvä pitää mielessä Amerikassa autolla matkustaessaan. Ensinnäkin on mainittava, että jos matkaajia on kaksi tai enemmän, ainakaan omasta mielestäni navigaattoria ei todellakaan tarvitse. Toki joillakin se epäilemättä vähentää harmaiden hiusten syntymistä; itse kuitenkin mieluummin ajoin ilman, sillä kartassa on oma fiiliksensä. Ainakin autoliitolta saa hyviä Amerikan karttoja.

Itse ajamisesta nyt ei juuri muuta voi huomauttaa, kuin että lähes kaikki autot ovat automaattivaihteisia, punaisten valojen kohdalla saa kääntyä oikealle ellei risteyksessä toisin mainita, ja t-risteyksissä käytetään lähes aina stop-merkkejä tasa-arvoisuuden (oikealta kääntyvä ensin) tai etuajo-oikeuden sijaan. Tarkennettakoon, että stop-merkkien kohdalla ensin risteykseen saapunut myös lähtee ensin; kuitenkin samaan aikaan saapuneista oikealta tulevalla on etuajo-oikeus. Itse liikenne on ehkä keskimäärin jonkin verran impulsiivisempaa ja ”aggressiivisempaa” kuin Suomessa, mikä heijastuu myös liikennemerkkien asettelussa. Siinä missä Suomessa etenkin isommista liittymistä varoitetaan jo hyvissä ajoin etukäteen, jenkeissä ilmoitus tulee yleensä presiis käännöksen kohdalla.

Majoituksen suhteen suuri länsi on melko helppo paikka. Noin piikkisesongillakin tuollaisen kahdella queensize-kokoisella parisängyllä varustetun huoneen sai keskimäärin 45 taalalla/yö, osavaltiosta riippuen. Leirintäalueet ovat toki huomattavasti edullisempia. Motellit olivat pääosin erittäin hyvätasoisia suomalaisesta vinkkelistä katsottuna, etenkin hintaansa nähden. Huoneissa oli lähes poikkeuksetta ihan hyvä suihku, telkkari, jääkaappi, mikro ja ehkä silityslautakin. Aamupala saattoi sisältyä hintaan, tosin näiden taso vaihteli huomattavasti. Pyykinpesuun oli myös mahdollisuuksia kohtalaisesti, tosin jos haluaa varmasti saada pyykkinsä pestyä, kannattaa pysähtyä 5-6 välillä, jotta ehtii paikalliseen pyykkäämöön. Niin, eikä missään tapauksessa kannata unohtaa poimia jokaiseen osavaltioon saapuessa welcome centerista/rest arealta niillä ilmaiseksi jaeltavia kuponkivihkoja (esim. Room Saver), joista saa kaiken maailman alennuksia kyseisen osavaltion motelleissa. Parhaimmillaan taisimme saada huoneen puoleen hintaan tällaisella kupongilla. Muutenkin motellihuoneissa on usein tinkaamisen varaa, etenkin arkisin. Parikymppiä saimme parhaimmillaan pois huoneen hinnasta.

Majoituksesta vielä sanottakoon sen verran, että turistikohteiden läheisyydessä viikonloppuisin, etenkin sesonkina, saattaa olla viisasta harkita majoituksen varaamista etukäteen, ainakin jos on kyseessä kansallispuiston telttailualue. Muuten ennakkoon varaamista ei mielestäni kannata edes harkita, jos haluaa säilyttää edes jonkinlaisen dynamiikan roadtrippaamisessa. Bensahan on tätä kirjoittaessa noin 2,5-3 kertaa halvempaa kuin Suomessa, pääosin. Kannattaa kuitenkin miettiä, missä tankkaa: joissakin osavaltioissa bensa on halvempaa kuin toisissa, ja yksinäisillä aavikkokeitailla yms. bensa voi ihan hyvin olla vaikka 25% kalliimpaa kuin muualla. Sama pätee juhlaviikonloppuihin, kuten Thanksgivingiin. Niin, ja tulliteitä mennessä kannattaa tähdätä sellaisille kassoille, joissa voi maksaa sillä omalla mieleisellä maksutavalla, josta itse suosittelen käteistä sen yleisen toimivuuden takia. Siinä on vielä yksi asia, joka helpottaa matkailua: aina kannattaa olla kohtalainen määrä käteistä mukana; sillä on ylivoimaisesti helpoin maksaa joka paikassa, sillä se on ainakin oman käsitykseni mukaan yleisin maksutapa USA:ssa.

Ei kai tässä juuri muuta tule mieleen tällä erää. Kaikkien aikojen reissu on ohi ja arkeen on palattava tavalla tai toisella. Lukemattomia kokemuksia rikkaampana, ehkä myös vähän viisaampana. Money well spent.

America's Finest City

Noniin, onkin ollut hetki hiljaiseloa blogin kanssa. Elossa ollaan, täällä San Diegossa vain ei ole löytynyt sopivaa hetkeä kirjoitella blogitekstejä; tien päällä ne hoituivat kätevästi aina Miikan ajovuoron aikana. Tosiaan ollaan siis oltu ihmiskunnan historian upeimmassa kaupungissa, San Diegossa, tätä kirjoittaessa viisi yötä. Ensimmäiset kolme yötä olimme kaverimme Treverin kämpillä Carlsbadissa, joka on hieman San Diegosta pohjoiseen. Sen jälkeen olimme yhden yön hostellissa San Diegon keskustassa, ja viime yön vietimme Ocean Beachilla hostellissa, jossa yövymme myös viimeisen yömme Ameriikan kamaralla.

Ensi töiksemme Treverin kämpille saavuttuamme katsoimme tietenkin legendaarisen Ron Burgundyn tarinan, Anchormanin. Elokuva oli toki täydellinen aloitus pienelle lomalle San Diegossa, sillä leffa sijoittuu kyseiseen kaupunkiin. Pätkän jälkeen lähdimme Treverin kanssa syömään, mitäpä muutakaan kuin meksikolaista. Trever opasti meidät aivan loistavaa meksikolaiseen paikkaan, jossa söin epäilemättä elämäni suurimman burriton. 9 tunnin nälkälakon jälkeen sain nippa nappa ahdettua koko burriton napaani, mutta tilaamisvaiheessa olin seonnut täysin ja tilannut burriton lisäksi myös tacon, riisiä ja papuja. Taco oli niin uskomattoman hyvä, että siitä onnistuin tinttaamaan vielä lähes puolet, jonka jälkeen Miika viimeisteli loput. Miikakin mätti ihan miehekkäät burritot, mallia chimichanga. Tämä ei toki yllätä. Trever tapansa mukaan järkkäsi vielä yllärin ja vihjasi meidän huomaamattamme henkilökunnalle, että olimme juhlistamassa synttäreitäni! Koko ravintola sitten lauloi paljon onnea, kun minulle tarjoiltiin ilmainen jälkiruoka. Eikä hävettänyt yhtään :)

Illallisen jälkeen kävimme vielä pyörähtämässä rannan tuntumassa ja tutustumassa erään paikallisen taiteilijan studioon. Jutustelimme kaverin kanssa mukavat 45 minuuttia varmaan, ja kaveri heitti muistoksi palaset maalauksistaan. Siistejä teoksia kaveri maalaili, ei voi muuta sanoa. Jos olisi ollut muutama tonttu ekstraa, olisi sitä voinut yhden poistaa kotiinkin.

Seuraavana päivänä chillasimme Pacific Beachilla päivän, jonka jälkeen menimme Treverin ja hänen kämppiksensä Charityn kanssa syömään Stone-panimoravintolaan. Aivan loistavat safkat ja oluet todella kivassa miljöössä. Buffaloburger maistui erinomaisesti, ja Miikakin oli aivan mehuissaan omasta buffalopihvistään. Biisonia naamaan siis. Stonen Ruination ja IPA -oluet tulivat kokeiltua, molemmat erinomaisia. Tuli muuten päivemmällä PB:llä taas koettua kantapään kautta tämä Kalifornian olutpolitiikka, kun ei päästy juomaan edes yhtä bisseä mihinkään rantakapakkaan, koska passit olivat jääneet Treverille. Ajokortti siis ei Kaliforniassa kelpaa henkkariksi. Miikalla yllättäen takki tyhjeni täysin.

Kolmantena päivänä, torstaina, kävimme Treverin kanssa lounastamassa meksikolaista jälleen, ja lounaspaikassamme El Caribessa törmäsimme kyllä uskomattomimpaan hulluun, mitä on tällä reissulla nähty. Alustukseksi mainittakoon, että Trever on todennäköisesti maailman sosiaalisin kaveri ja ajautuu keskusteluihin aivan random tyyppien kanssa ihan missä tahansa. No, tällä kertaa pöytäämme sitten ajautui tämä nähtävästi rikkaasta äijästä eronnut tyhjäntoimittaja-hienohelma-rouva, ehkä kuusissakymmennissään aivan hirvittävät pakkelit naamallaan ja toki silikonit asennettuna. Tämä sitten koulutti meitä mm. siitä, että maissitortillat ovat erittäin yleinen ruoka-aines Meksikossa. Ai jaha. Ja kuinka turismi on pilannut San Diegon, ja kuinka on törkeää, että ihmiset, jotka ovat asuneet San Diegossa vain 15 vuotta kehtaavat kutsua itseään paikallisiksi. Ja ties mitä muuta sekoilua ties mistä, julkkiksista bileisiin. Urgh.

Lounaan jälkeen edessä oli jälleen biitsipäivä, ja iltapäivän hengailimmekin ystäväni Tavon ja tämän tyttöystävän kanssa. Oli todella loistavaa nähdä Tavoa taas muutaman vuoden jälkeen; harmi vaan että olot kaverin kotikaupungissa Tijuanassa ovat todella kurjat tällä hetkellä. Turismi on loppunut täysin, ja kaduilla on melko vaarallista jatkuvasti. San Diegossa olosuhteiden muutokset eivät kuitenkaan juuri näy ainakaan omissa silmissäni. Kävimme syömässä OB:lla legendaarisessa Hodad'sissa, jossa tarinan mukaan tarjoillaan San Diegon parhaat purilaiset. Kyllähän ne aivan loistavia olivatkin, tosin Miika otti sen ratkaisevan pekonin ja sipulin vielä omaansa, joka paisutti sen niin suureksi, että sen syöminen kävi jo hieman hankalaksi. Oma tuplajuustoni sen sijaan oli aivan loistava, ei voi vaan tarpeeksi kehua näitä paikallisia bursia. Hodad's oli kyllä allekirjoittaneelle tuttu jo viime visiitiltä. Mestaan muuten on lähes jatkuvasti sellainen 5-10 metrin jono, joka kertoo paikan laadusta.

Perjantaina oli jälleen edessä rantapäivä, tosin molemmat olivat onnistuneet jo tässä vaiheessa hieman polttamaan itsensä, joten iisisti otettiin ja käytiin San Ysidrossa tekemään reissun ainoat pikku shoppailut; Miika oli aivan riekaleina mestan hintatasosta yhdistettynä tavaran laatuun. Illaksi San Diagon (kaupungin alkuperäinen saksankielinen nimi) keskustaan ihan mukavaan Lucky D's -hostelliin. Padres pelasi Petco Parkissa, joten parkkipaikan löytäminen oli aikamoista helvettiä. Kuppihan siinä meinasi nurin mennä, kun tämän baseball-eventin takia jokaikisellä maksullisella parkkipaikalla oli ”event parking only”, eli pystyi ostamaan vain 9 tuntia parkkiaikaa kerrallaan. Auton parkkeerattuamme kävimme kuitenkin pyörimässä keskustassa ja päädyimme vetämään ihan kunnon muussit Rock Bottom -panimoravintolassa (itse en muista edes hostellille paluuta). Kokeilimme nimittäin kaikkia mestan 7 olutta, jotka olivat melkoisen vahvoja ainakin osittain. Vierailimme myös paikallisessa Henry's Pubissa, joka siis löytyy ainakin Helsingistä ja Tampereeltakin; omistaja on suomalainen.

Lauantaina kiertelimme hieman keskustassa, jotta Miikan krapula helpottaisi ja kävimme sen jälkeen mättämässä In-n-Out setit animal style tietenkin. Aijai, ei vaan pääse yli kuinka hyvä mesta se on. Sitten pikainen visiitti San Diego State Universitylla, josta kävin ostamassa itselleni SDSU-t-paidan. Muistot ovat kyllä palautuneet kiitettävästi mieleen tällä reissulla; se oli kyllä elämäni parasta aikaa, San Diegon vaihto-opiskelulukukausi. Iltapäiväksi menimme lekottelemaan Ocean Beachille, jossa myös hostellimme sijaitsi. Muussasimme taas ihan kunnon buugit paikallisessa rantabaarissa. Miikakin sai alkoholin nousemaan päähänsä ihan kunnolla, kun tilasi 6cl shotin jekkua jokaisella kerralla, kun tilasimme uuden kannullisen olutta. Nyt poika on aivan homeessa tuolla hostellihuoneen sängyllä makaamassa.

Ensi yö onkin sitten viimeinen yö tosiaan Kaliforniassa ja Amerikan maalla muutenkin. Ma-ti yö menee lentokoneessa, ja ti-ke Heathrow:n lähistöllä hotellissa. Sellainen 30h urakka tuo Suomeen pääseminen. Haikea fiilis lähteä takaisin huomenna, mutta ei nyt ihan täyttä helvettiä kuitenkaan. Kaiketi ihan hyvät kelit lupailtu Suomeen muutenkin keskiviikoksi. Kaikkien aikojen reissu alkaa olla takana päin.

PS. Hometta on taas tursunnut ovista ja ikkunoista. Kun oltiin menossa Stone -panimolle Miikan kanssa niin ensin unohdettiin passit ja muistettiin vasta puolimatkassa, eli ei muuta kuin takaisin Treverin kämpille. Mutta vielä kämpille takaisin ajaessakin onnistuin itse jäätymään oikein kunnolla. Yhdessä vaiheessa luulin, että olimme jo ajaneet Treverin kadun ohi, joten käännyin takaisin ja kerkesin ajaa takaisin edelliseen risteykseemme asti...todellisuudessa emme siis vielä olleet todellakaan ohittaneet Treverin katua. Tästä tuli sitten vielä 10 minuuttia lisää matkan kestoon Treverin odotellessa meitä paikan päällä. Jes. Miikan takki tyhjeni taas kerran täysin.. Laitan kyllä osan alhaisen verensokerin piikkiin.

Ei Miikakaan kuitenkaan homeeton ole ollut. Jälleen kerran pojalla on ollut vaikeuksia mekanismien kanssa, tällä kertaa hostellin huoneen oven lukon kanssa. Ensimmäistä kertaa Lucky D's -hostellin huoneeseen mennessämme Mikgulilla meinasi hirttää kiinni lopullisesti, kun ei ovi meinannut aueta. Olisitte vaan nähneet ilmeen Miikan naamalla, kun mies väänsi avainta lukossa (aina samaan suuntaan) ja sen jälkeen kokeili ovea. Ei auennut. No kokeillaan jos käyttäisi vähän enemmän voimaa. Ja Amerikassa kun ollaan, ovihan meinasi räsähtää saranoiltaan. Ovi oikein taipui, kun lukko oli oven yläpäässä. Oli pakko mennä itse väliin, kun rupesin oikeasti pelkäämään, että Miika rysäyttää koko ovesta läpi jos kiuas ehtii kiehua riittävästi. Ykkösellähän se aukesi; ei tarvinnut kuin vääntää hieman toiseen suuntaan avainta. Voimaakaan ei tarvinnut.



English:


Ahh, San Diego. It's a fact, it's the greatest city in the history of mankind. Discovered by the Germans in 1930, they named it San Diago...blah blah, you know the drill. 5 nights in San Diego now and it's all coming back to me. The best days of my life. For those who experienced some of those days with me understand what I'm talking about. Simply put we've had a great time in SD.

We spent the first three nights at my buddy Trever's pad in Carlsbad. Right after arriving we watched Anchorman with Miika as he hadn't seen it yet while Trev was finishing up work for the day. After the flick Trev took us to this Mexican place; it was about time since I hadn't had a proper burrito after leaving San Diego 2,5 years ago. And man, that was the biggest burrito I've ever had. A really good one too, man. Guacamole, salsa, cheese, and a lot of meat. So simple, so good, and nowhere to be found in Finland. I went totally berserk with the food though and ordered a taco, some rice and some beans on the side as well...ending up only barely eating the burrito and a little bit of the taco. We had a good laugh too as Trev told the staff that it was my birthday so everyone was singing happy birthday and I got a free flan, hahaha.

After dinner we went to chill at the beach for a moment and then to check out this local artist. Ended up talking like 45 minutes with the dude, a cool guy. Very cool art too, would have probably bought a piece had I had a few extra grands. Oh well, can't have everything. Had a good time, talked politics, chicks and whatever.

Wednesday was all about Pacific Beach. Man it's good to be back. In the evening we had dinner with Trev and his roommate Charity, at this awesome brewery-restaurant called Stone. A very cool milieu, you can see the brewery from the restaurant area, and they have like this huge garden and everything. The beer was excellent, and so was the food. Buffalo burger, that's what I'm talking about. Was a hassle getting there as Miika and I forgot our passports at first, and here in Cali they require you to have your passport as your ID, a foreign driver's licence is not enough. In fact in some places they require you to have two Ids!

The next day we had the craziest lunch with Trev as we somehow ended up sitting in the same table with this looney rich chick who was probably the weirdest character we've met on the trip. She was a little bit delusional and probably a chronic liar too. Yeah, she was educating us how corn tortillas are an important ingredient in Mexican cuisine, and that it actually tastes really good. Oh really. So full of herself too even though she wasn't doing anything...probably just divorced some rich guy or inherited a bunch of money. But, she did make that lunch a fun one, and one I won't be forgetting in a while!

After lunch we went to the beach again and hooked up with Tavo and his girlfriend. So good to see you again dude, if you're reading this. Had a really good time just chillin at PB. Managed to burn ourselves though, Miika and I. We went for some dinner at Hodad's, a legendary burger joint at Ocean Beach. Looking at the line, you could tell it had a reputation. But true to its fame, the burgers were fantastic. I had been there before though so I knew what I was in for. Eventually it was goodbyes to Tavo again, and we drove back to Carlsbad.

On Friday we went to the beach for a while and then headed to the outlet mall in San Ysidro for a little bit of shopping. Not too much this time (got a bit outta hand last time I was in SD). After San Ysidro we headed downtown where we had some hostel beds for the night. Parking was a bitch though as Padres was playing so downtown was packed. We finally managed to find a garage in which to park our ride though. We immediately headed for the pubs and some walking around too. Visited Henry's Pub since it's Finnish owned and then headed to Rock Bottom, a brewery restaurant that's right in the middle of gaslamp district. Ended up trying all their beers and getting absolutely plastered in the process. Didn't even remember walking back to the hostel.

Saturday we switched location again, this time to a hostel at Ocean Beach. Before that we took a brief visit to San Diego State University to finally get me an SDSU t-shirt. It was good visiting the campus again even though it was nearly empty this time around. The day consisted mostly of just chillin at OB. Oh, we did go to In-n-Out too, animal style all the way again! In the evening we got positively hammered, so much so that we needed some drinks the next day to relieve the pain. Miika got smashed too, slamming huge jagermeister shots everytime we ordered another pitcher. I don't know how many we had but man we had a good time.

A little hungover, it's the last day in Cali this time around. The greatest vacation of all time is all but over. Time to pack our bags and head to LAX tomorrow. Sad but true, it's time to go back home again. This will likely be the second to last blog post too, will do some recapping in the plane or when I get back home.

The Most Beautifullest Place in the World...

Nukuttuamme jopa varttia yli kahdeksaan painelimme hakemaan motellimme respasta ”aamupalat”, jotka siis haettiin respan jääkaapista omaan huoneeseen. Miika oli kuvaillut tätä aamupalaa ”hutuksi” edellisenä iltana avaimia hakiessaan. Ja huttuahan se oli, kamalin muka-aamupalani koko elämäni aikana. Jääkylmiä yksittäisissä pusseissa myytäviä leivoksia! Siis leivoksia aamupalaksi, ja vielä aivan överimakeita sellaisia? Joo, ollaan Amerikassa, mutta eihän tuossa nyt ole mitään järkeä. Jopa Miikan ensimmäinen kommentti yhtä leivosta maistettuaan oli ”hyi helvetti”, joka on jätemyllynä elantonsa ansainneen miehen suusta jo melkoisen kuvaavaa. Ei muuta kuin Safeway:sta sämpylät messiin ja kohti Grand Canyonia.

Paikalle päästyämme meitä odotti koko reissun huikaisevimmat maisemat. Itse olen jo kertaalleen kyseisessä kansallispuistossa käynyt muutama vuosi sitten, mutta tälläkin kertaa rotkon ensi kertaa nähdessä tunsi vatsanpohjassa tutun kouraisun. Näkymät ovat vain täysin uskomattomat jylhyydessään ja mittasuhteissaan. Siinä yksinkertaisesti tuntee itsensä todella pieneksi ja mitättömäksi. Ja kanjonin reunalla, kilometrin pudotus edessä, seisominen aiheutti ainakin sekä allekirjoittaneessa että Miikassa ihan miellyttävän adrenaliinipiikin. Aivan mieletön mesta, ei siitä voi oikein enempää tähän kirjoittaa, kun sanat eivät vaan tee minkäänlaista oikeutta.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen lähdimme kohti Kaliforniaa, mutta tiesimme jo hyvissä ajoin, ettemme olisi ehtimässä San Diegoon vielä tänään, joten päätimme jo ajoissa pysähtyä Needlesiin, joka on juuri ja juuri Kalifornian puolella. Kun laskeuduimme Grand Canyonia ympäröiviltä ylängöiltä, tuli ainakin harvinaisen selväksi, miksi Arizonaa pidetään sietämättömän kuumana osavaltiona kesäaikaan. Vielä Needlesissäkin oli illalla sellaiset 45C lämmintä, ja huominen ennuste on n. 49C. Kirjaimellisesti siis kuuma kuin saunassa, täysin sietämätöntä. Motellihuoneen viileneminenkin kestää ikuisuuden, ja ulkona ihoa suorastaan kuumottaa, vaikka aurinko onkin jo laskenut. Kumpikaan ei ole tällaista helvettiä kokenut koskaan, eikä kumpikaan osannut arvata, että voisi oikeasti olla näin kuuma. Onneksi ei ole darra. Huomenna kuitenkin kohti San Diegoa, jossa meitä odottavat miellyttävät 25C lämpötilat.

Yksi tärkeä tälle reissulle ominainen juttu, jota ei ole vielä muistaakseni tullut mainittua, on jerky eli tuttavallisemmin jerkku. Kyseessä on kuivatut lihasuikaleet, jotka voivat olla esimerkiksi nautaa, possua tai biisonia. Näitä saa marinoituna ”perinteisesti”, teriyakilla tai barbecue-kastikkeella, tai vaikkapa pippuroituna. Aivan uskomatonta herkkua, ja kun tietää mistä ostaa, saa ihan miehekkään säkin 10 taalalla. Ja koko herkku itsessäänhän on miehekkyyden määritelmä, äijäsnackien äijäsnack. Ja mainitsinko jo, kuinka hyvää jerkku on? Niin, tätäKÄÄN ei saa Suomesta, ikävä kyllä. Jos joku ajattelee, että saahan kaupoista niitä pikkupusseja, niin ei, ei niitä vain voi verrata. Sama kuin vertaisi Hesen kerroshampurilaista In-n-Outin double-doubleen.

Sitten asiasta kukkaruukkuun. Itse jonkin verran jenkkipolitiikkaa kotopuolessa seurailleena olen mielenkiinnolla seuraillut touhua paikan päällä, telkkarista ja ihan kanssakäymisissäkin. Meillähän on kotoisessa mediassamme hehkutettu Obaman huikeaa suosiota sekä kotimassaan että ulkomailla; Saksassa sun muualla massiiviset suosionsoitukset herralle. Onhan tämä toki uskomattoman suuri muutos Bushiin verrattuna. Ja tottakai täälläkin näkee Obaman olevan suosittu. Kaikki puskuritarrat sun muut julkiset kiintymyksen osoitukset kansalaisilta ovat todella yleisiä. Ja täällä alkaa oikeasti näkyä varovaista uskoa Obaman hallituksen taloudenelvytystoimia kohtaan; jonkin verran työttömiksi jääneidenkin kanssa juteltua en ole saanut mitenkään erityisen epätoivoista kuvaa.

Mutta onhan tämä kaikesta huolimatta jaettu maa, tämän näki etenkin tuolla Amerikan sydänmailla. Edelleen näkyy paljon McCain- ja Palin-puskuritarroja, ja jokaista positiivista Obama-juttua kohden löytyy aika hapokkaita väitteitä republikaanien suunnalta. Myös Palinista uutisoidaan paljon, ja jo nyt arvuutellaan, josko hän asettuisi ehdolle seuraavissa vaaleissa. Seuraavia vaaleja tietenkin spekuloidaan paljon jo nyt, mutta rehellisesti sanottuna veikkaisin, että tulos riippuu hyvin pikälti siitä, kuinka talouden taantumasta lopulta selvitään, ja kuinka Obaman lupaamat sotatoimet sekä terveydenhuollon uudistukset lopulta lutviutuvat.

Eräs ryhmä on varmasti todella tyytyväinen Obamaan: tietyöläiset. Obaman hallituksen elvytyspakettihan sisältää suuren määrän liittovaltion projekteja, joista tietyöt ainakin näin matkalaiselle näkyvät parhaiten. Täällä on siis ollut tietöitä aivan uskomaton määrä, turhautumisen raja on paukkunut jo varmaan sata kertaa ”road work ahead” kylttien kohdalla. Näitä projekteja on oikeasti niin suuri määrä, että kyllä siinä on väkisin moni amerikkalainen saanut ainakin väliaikasen tavan hankkia elantonsa työn mentyä alta. Tietöissä on muuten näkynyt sekä miehiä että naisia, eli mitään älytöntä sukupuolisyrjintääkään ei harrasteta :)

PS. Kävimme Grand Canyonilta lähdettyämme nauttimassa lounasta KFC/Taco Bellissa. Ruokajako meni seuraavasti: Jugi söi kaksi tacoa + burriton. Miika imuroi kaksi tacoa + kolme palaa kanaa, joista kaksi olivat aivan uskomattomia juteja + annoksen perunamuussia + annoksen coleslaw -salaattia + yhden biscuitin. Jotain eroa? On selvästi palattu normaaliin päiväjärjestykseen. Homeosastolla ei mitään kummempaa uutta, mitä nyt niitä perusparkkeerausvirheitä ja kerran meinasin lähteä ajamaan motaria vastaantulijoiden kaistalle. Miikakin selvisi motellin suihkusta ihan kunnialla.

PPS. No jotain pientä ehkä kuitenkin. Heittelin ajan kulukseni WLAN-stikkiäni sängylläni, ja onnistuin kuin onnistuinkin heittämään sen sängynpäädystä sängyn alle. Tunnetusti nämä sänkyjen aluset eivät ole mitään kliineimpiä mahdollisia ympäristöjä täällä Amerikassa, sillä niihin on hyvin hankala päästä tavallisilla imureilla. En saanut kikkailtua sitä kättä pidemmällä pois sieltä joten ei auttanut muu kuin kietoa t-paita käsivarren ympärille ja ruveta kurottelemaan. Kyllähän se sieltä lopulta tuli.

English:

After a good night's sleep we departed towards Grand Canyon National Park. Oh, well, we did have a few attempts at breakfast as well. The ”breakfast” offered at our Motel was sorriest excuse of a breakfast I've witnessed during my life. Really, they had some cold, extremely sweet pastries in the fridge that were supposed to serve as breakfast. Even Miika, who usually doesn't taste a thing (everything he eats is just fuel for his engine), thought it was disgusting and couldn't eat it. Neither could I so we just headed to Safeway and grabbed some sandwiches.

Williams is pretty close to GC, so we got there fairly early. It was a hot day even though the elevation was around 6000ft. And the view, man oh man. It was the second time I witnessed the awe-inspiring natural rock formations that form Grand Canyon, but it still had the same grabbing effect on me as it did the first time around. I literally felt it in my stomach when I first laid my eyes on the massive canyon. It just makes you feel so small, and so insignificant. Nature's beauty at its finest, they couldn't come up with something like this in fairytales. Words just don't make justice to the immense beauty of the canyon, one has to witness it to believe it. It's safe to say Miika was equally impressed. By the way, we got a nice adrenaline rush by standing on a ledge with like a 3000ft drop below us.

After spending like 3 hours at the canyon we started driving towards California. Oh how I've waited to see San Diego again. We knew that we weren't gonna make it all the way to SD though so we decided we'd stop at Needles, which is just past the state border to Cali. We were in for an unpleasant surprise in Needles though. No, not the motel. The motel, Needles Inn, is excellent value. It was the weather. It was TOO hot. It is too hot, and it's 11pm. It's still easily over 100F (probably around 40C) outside, and the forecast predicts 120F (49C) for tomorrow. That's what it felt like when we arrived. Ice Cube said ”I'm hot, like Phoenix, Arizona.” Well, now I understand what he meant by hot. I never realized it could actually be this hot outside. And I can tell you I don't particularly enjoy it, even though I usually don't complain about warm weather.

Other than that, it's been going surprisingly smoothly lately. Miika hasn't even had virtually any trouble with the motels' showers anymore. I have to say though, it's kinda weird that there seems to be no dominant standard for taps here in the US. And usually the ones they have in motels aren't the most intuitive types either. Miika still eats like a horse though. Today at lunch for example, I had 2 tacos and a normal burrito at Taco Bell. Miika had 2 tacos, 3 pieces of chicken (2 of which were huge), a portion of mashed potatoes, a portion of coleslaw and a biscuit. And he was only moderately full after that.

In-n-Out! Oh, and Vegas too.

Matkamme jatkui Cedar Citysta (ei siis Falls) kohti Las Vegasia Zionin kansallispuiston läpi. Ajelimme jälleen miellyttävää maisemareittiä, ja tällä kertaa lähes kaikki hidastelijat päästivät ohi heti, kun oli mahdollista. Eriskummallinen, mutta miellyttävä muutos. Toki yksi kunnon jyskykin mahtui soppaan, tietysti asuntoauto. Mutta ihmettelimme kuitenkin, mistä moinen mentaliteetin muutos. Voi tietenkin olla, että Utahissa asuu ystävällistä sakkia (mormonit ainakin antavat hirvittävät määrät rahaa hyväntekeväisyyteen), mutta todennäköisemmin kansallispuistojen, kuten Yellowstonen, läheisyyteen pesiytyy suuri määrä jyskyjä, jotka eivät yksinkertaisesti osaa vuoristoreittien ajosääntöjä. Utahin vuorilla on epäilemättä suhteessa huomattavasti Yellowstonea vähemmän turisteja, joka taas johtaa siihen, että ihmiset osaavat käyttäytyä moisessa ympäristössä.

Joka tapauksessa, pääsimme Siionin porteille huomataksemme, että pääsymaksu oli melkoisen törkeä noin puolen tunnin läpiajelusta: 25 taalaa autolta; saman verran kuin Yellowstone + Grand Teton yhteensä! Ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin maksaa, koska puistoa ei mitenkään fiksusti päässyt kiertämään. Sisälle päästyämme ei kuitenkaan voinut kieltää, etteivätkö maisemat olisi olleet huikeat: valtavia punaisia kallioita joka puolella. Todella hämmentävä maisema, tuli mieleen, että saman näköistä voisi olla Grand Canyonin pohjalla.

Zionista matkamme jatkui kohti aavikon helmeä, Las Vegasia, jota Miika odotteli kuola valuen. Ja jo matkalla Vegasiin homeen pystyi haistamaan autossamme, ilmastoinnista huolimatta. Pysähdyimme syömään, ja suureksi riemukseni valitsemallamme pysähdyspaikalla St. Georgessa Utahissa oli kaikkien pikaruokaketjujen kuninkaan, In-n-Outin, etäpesäke! Mikguli oli kuitenkin nähnyt niin paljon mainoksia Jack in the Boxista, että halusi mennä sinne, koska tämä oli kuitenkin vain pikalounas; In-n-Out kannattaa ottaa rauhassa. Ei Jackissa mitään vikaa ole, mutta itse melkein itkin verta joutuessani valitsemaan jonkun muun kuin In-n-Outin nyt kun sellainen kerrankin oli näköpiirissä, ensimmäistä kertaa 2,5 vuoteen! Homehtumisten homehtuminen, kuten Miikakin jälkikäteen totesi.

Saavuimme Vegasiin tällä kertaa päiväsaikaan, joten kaukaa havaittavaa valoloistetta ei tällä kertaa päästy todistamaan. Hotellimme oli tosiaan miellyttävästi Bellagion vieressä aivan Stripin ytimessä. Hotlan nimi on muuten Jockey Club, edullinen ja ihan miellyttävä vaihtoehto Vegasin vierailijoille...ja kuitenkin täydellinen homehtuminen meidän kohdallamme. Kävi nimittäin ilmi, että pokerinpelaajat voivat liittyä ilmaiseksi klubiin, jonka jäsenenä saa mm. MGM Grandista huoneen 50 taalalla/yö. Ja Miikanhan voi siis nippa nappa laskea pokerinpelaajaksi. Toki poika heti liittyi klubiin, mutta eihän siitä enää hotellihyötyä tässä vaiheessa saanut kun huone oli jo varattu. Oppirahoja, oppirahoja.

Tosiaan ensi alkuun kävimme vetämässä reissun ensimmäiset punttisetit hotellimme salilla, josta Miika paineli pelaamaan pokkaa Bellagioon, ja itse lähdin pelailemaan kasinoihin halpoja slottikoneita ja nauttimaan ilmaisista juomista siinä sivussa. Olimme molemmat kuitenkin loppupeleissä niin väsyneitä, ettemme enää millään jaksaneet lähteä klubbaamaan illlalla, vaan menimme nukkumaan kahden jälkeen. Itse nukuin jälleen suht huonosti jostain syystä, joten pientä hometta oli seuraavalle illalle ennustettavissa.

Toinen päivä meni taas ensimmäisen tapaan Miikan pelatessa pokeria tällä kertaa MGM Grandissa, jossa oli muuten pojan sanojen mukaan reissun parhaat pokat. Miika sai pelikaveriltaan Brandonilta vinkin, että tämä voisi hankkia meidät jonon ohi joillekin klubeille, koska oli jonkin sortin promoottori tai jotain vastaavaa. Kyllähän Brandon illalla vastaili puhelimeen pari kertaa, mutta teki lopulta oharit kuitenkin; tämä ei ole mitenkään valtavan epätyypillistä täällä. Saimme kuitenkin vinkin hyvästä klubista Palmsissa, nimeltään the Rain. Rainissa olisi ollut soittamassa DJ AM ja rumpali Travis Barker, joka ainakin tuben perusteella näytti aivan järjettömältä setiltä, jonka olisin todellakin halunnut nähdä. Ajattelimme suunnata sinne, ja kävimmekin hakemassa ihan kohtis aloittelusetin. 6-päkin Sierra Nevadan kesäolutta, 12-päkin Miller Litea ja litran pullon vanhaa kunnon Olde Englishiä. Olisihan se pitänyt tietää, että tuo viimeksimainittu oli paha virhe; edelliskerralla sitä nautittuani ilta lähti täysin käsistä. Ja kyllähän toki tein ultimatemujutuksen: en päässyt edes hotellihuoneesta ulos, vaan tipuin jo puoliltaöin vaikka yritin kuinka selvittää päätäni. Miika lähti painamaan hiileen yksin, ja onnistuikin viettämään hyvän illan, eivätkä keikka tai klubi kumpikaan kuulemma todellakaan pettäneet. Hieno homma siis omalta osaltani.

Olikin seuraavana päivänä ihan kunnon majuri. Itsehän siis heräsin siihen, kun Miika palasi juhlimasta neljän jälkeen aamulla, jonka jälkeen ei sitten uni enää tullut. Ei luvannut kovin hyvää iltaa ajatellen. Päivä meni homeillessa ja eri hotellikasinoita tutkiessa. Näistä Paris oli ehkä se kaikkein vaikuttavin sisäpuolelta. On muuten älytöntä, kuinka paljon täällä käytetään rahaa näiden kasinoiden rakentamiseen; MGM Grandissa esimerkiksi oli oikea leijona sisällä. Ja jenkkien suurin pronssipatsas hotellin edessä, tietenkin.

Yritin iltapäivällä nukkua päiväunet siinä onnistumatta, kun Miika jäi pelaamaan pokkaa Bellagioon. Miikan palattua päätimme ottaa uuden yrityksen kaupungin yöelämään; tällä kertaa Miika hankki kaksi puolloa Olde Englishia itselleen, ja itse ostin 12-päkin Coors Lightia, koska sitä on helpointa juoda. Ja kyllähän siitä jurrit saatiin. Päätimme mennä meitä vastapäätä olevaan Planet Hollywoodissa sijaitsevaan Privé:en, joka olikin mainio paikka. Jonossa ei oikein jaksanut olla, ja törmäsimmekin muutamaan OC:sta kotoisin olevaan jenkkiin, joilla oli samat fiilikset. Päätimme viiteen pekkaan ostaa litran pullon vodkaa, koska siten pääsi jonon ohi ja sai oman loungenkin. Hyvä valinta ja tuli juteltua näiden amerikkalaisten kanssa pitkät pätkät kaikenlaista, fudiksesta politiikkaan. Itselläni joskus kahden aikaan iski se kauan odotettu väsymys ja aloin pilkkiä; toki lensin pihalle koko klubilta (tai no kävelin). Morgan. Miikalla jälleen ilta meni hyvin. Olen täysin ymmälläni omasta surkeasta turnauskestävyydestäni; aivan käsittämättömän muju suoritus. Suorastaan oksettavaa, minusta on siis tullut oikea homekuningas. Asun homelinnassa. Ei vaan ole järkeä. Bogi bogi.

Tänään sitten heräilimme Vegasissa ja lähdimme painamaan kohti Grand Canyonia. Tarvitsimme kuitenkin aamupalalounasta puolen päivän aikaan, joten pysähdyimme Tropicana Avenuen In-n-Outiin! Paikka oli aivan tukossa, mikä ei yllätä, mutta kyllä se ruoka oli ihanaa. Suomesta ei yksinkertaisesti saa yhtä hyviä hampurilaisia kuin In-n-Outista; syödessä on todella vaikea uskoa, että kyse on ketjuhampurilaisesta. Ja ne ranskalaiset...kun ottaa koko homman animal style -varustelulla, on safka Miikan sanoin aivan imbaa. Ei vaan voi tarpeeksi kehua. Miksei, voi miksei, Suomeen voida perustaa edes yhtä In-n-Outtia! Tai edes yhtä, edes kohtalaista hampurilaispaikkaa!

Päätimme jo ajoissa, ettemme mene ihan Grand Canyonille asti, vaan jäämme Williamsiin Arizonaan, jossa viimeksikin yövyin GC:llä käydessäni. Matka oli kuitenkin yllättävän pitkä, sillä matkan varrella sijaitseva Hooverin pato aiheutti järjettömän yli tunnin kestäneen ruuhkamatelun, jonka aikana kuppi meinasi mennä totaalisesti nurin monta kertaa. Aggressiota alkoi kertyä itse kullakin, ja Miika jo haaveili ruuhkan aiheuttajan murhaamisesta tunnin jonottamisen jälkeen. Jonon siis aiheuttivat padolla katua jatkuvasti ylittävät turistit. Eikä se pato mikään hieno edes ollut, varsinaisesti, mutta tulipahan nähtyä.

Williamsiin saavuttuamme hankimme ensialkuun motellin, jonka jälkeen painuimme syömään ruokapaikkaan nimeltä Buffalo Pointe. Miika tinttasi ison pihvin, ja itse valitsin jälleen burgerin; molemmat jälleen kerran uskomattoman hyviä. Taas yksi bursa, joka pieksee joka ikisen Suomessa ravintolassa syömäni hampurilaisen. Huomenna on taas uusi päivä, toivottavasti homeen määrä hieman vähenisi. Krapulaa ei ainakaan tule olemaan, joten ahdistus- ja pelkotilat lienevät poissa. On muuten vielä mainittava, että eilen Vegasissa tapahtui hämmästyttävä ja mielenkiintoinen käänne: söin lounaalla enemmän kuin Miika, ja myös nopeammin. Tätä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. Mitä seuraavaksi? Maailmanloppu?

English:

We left Cedar City fairly early to get to Vegas as early as possible; Miika, as a poker pro, was very enthusiastic about the prospect of live poker in the Mecca of gambling. We took a short detour on the way though, through Zion National Park. We would have wanted to go through Bryce Canyon as well since the views there are absolutely stunning, or so I've heard. Unfortunately we didn't have time for that since we only had that one day to get to Vegas before nightfall. Zion was very beautiful too with its red rock spires, but the admission was a little steep for such small national park: 25 bucks per vehicle, the same as Yellowstone and Grand Teton combined. It should be noted that drivers in these mountains had much better habits than the ones around Yellowstone: almost everyone gave way to faster vehicles (i.e. us)! And by the way we always drive more or less according to speed limit.

After Zion we were on our way towards the jewel of the desert, Las Vegas! We stopped for lunch in St. George, Utah, and to my surprise discovered an In-n-Out! Miika wanted to try Jack in the Box before In-n-Out though, so to my absolute dismay we went to Jack in the Crack instead of In-n-Out even though there was one in sight! Oh, the agony...it's been 2,5 years since I last laid my eyes on an In-n-Out, and I couldn't have one single double-double. Miika later admitted it was a mistake not to go to In-n-Out though :)

Once we arrived in Vegas we went to gym for some workout after which we headed out: Miika went to play some poker while I was sticking with the slot machines and the free drinks that were provided to all gamblers. Turned out we were still so tired from Yellowstone that just went to bed around 2am without even going to any actual clubs.

The next day it was a different story though, or at least we intended it to be. And in a way, it was. The day was very similar to thursday; I was walking around different casinos and spending time with slot machines, spending like a buck per hour while Miika was playing poker at MGM Grand. Spectacular buildings, the casinos. It never ceases to amaze me how much money and effort has been put into them, and is being put into them every day. Well, there are a lot of gamblers to make it worthwhile, along with a bunch of other stuff.

Anyway, we decided we would go all out, or actually now that we're in Vegas, ALL IN. Yeah, we got a 12-pack of Miller Lite, a 6-pack of Sierra Nevada's summer lager and last but not least, a 40 of Olde English. I should have known getting OE was a mistake for me, considering the effect it had on me on Christmas 2006. We had a good time at the hotel pool, pounding the Millers, but when the OE started kicking it was over for me. I hadn't slept well the last night, which may have been part of the reason to my PASSING OUT. Yes exactly, I passed out around midnight despite my several attempts at sobering up. It just wasn't gonna happen. Miika on the other hand had a great time at the Rain at Palms; there was a great DJ gig by DJ AM with Travis Barker on the drums; I had really been looking forward to that after witnessing DJ AM on youtube, yet I passed out. Man, talk about amateurish.

Had a decent hangover the next day, and didn't exactly help that I woke up when Miika came home from the club and couldn't sleep after that. Tried to get a nap when Miika went to play poker but that didn't work out either. I was dreading a similar evening as the previous one. Fortunately that didn't exactly happen. Miika got two 40s of OE and I got a 12-pack of Coors Light, because it's the easiest beer to drink around here. This time both of us made it to the club. We went to Privé, which was just opposite to our hotel in Planet Hollywood. There was quite a line, but luckily some Americans started a conversation with us and we decided the 5 of us would get a 1 liter bottle of vodka, which would grant us free entrance, let us pass the line and get our own lounge. The price wasn't too bad either, for Vegas standards. We had an awesome time just talking this and that from sports to politics and just partying. But, the exhaustion just had to kick in at some point, which it did around 2 am. I didn't quite pass out but my head started bobbing and they very politely showed me to the door. The embarrassment. How shameful; it's like I didn't know how to party anymore. Man I'm still frustrated about that. Miika once again had a great rest of the night with the Americans. It was Miika's birthday, so it's only right he got to have a good time regardless of my fate.

On sunday it was time to head towards Williams, AZ, which is close to Grand Canyon, which is our destination for monday. We were totally hungover but fortunately In-n-Out was there to offer relief! Oh the joy of getting to eat at In-n-Out again! The whole thing animal style and man, I felt good. It's so good you can't really describe it. You have to experience it. Why, oh why can't they establish one in Helsinki too? I may have to move to California permanently just for In-n-Out. After the excellent lunch we by chance took the route that went through Hoover Dam. A big mistake. There was an unbelievable amount of traffic caused by all the people crossing the road at Hoover Dam; the 10 miles before Hoover dam took like an hour and a half. There was SOME aggression in the air. And the dam wasn't even all that spectacular. Yeah now I can say I've seen but it really wasn't worth the time and frustration.

We finally got to Williams in one piece after an exhausting and frustrating drive so just got a motel room and went for some dinner. We chose Buffalo Pointe as our joint for dinner, and a good choice it was. Miika had an excellent ribeye steak and I had, once again, a burger. I'm trying to have as many burgers as possible since no burgers in Finland come close the stuff I've been having here. Every single burger has been better than any I've tasted in Finland, ever. Why is it so difficult for Finnish restaurants and grills to produce a good hamburger? It's not like it's a difficult dish to prepare. Williams is a charming little town, by the way. A good place to stop by on the way to Grand Canyon, or if you're traveling Route 66.

U-tah!

Pääsimme Utahissa Ogdeniin asti, johon pysähdyimme tavallista aikaisemmin noin neljän aikaan, johtuen molempien kasvavasta väsymyksestä. Löysimme ihan mielenkiintoisen motellin, Ogden Lodgen, jossa tuntui asuvan suuri määrä pidempiaikaisia asukkeja, näistä osa vielä melko nukkavierun näköistä sakkia. WLAN ei tietenkään toiminut kunnolla tämän surkean Netgearin USB adapterin kanssa (oma WLAN-korttini ei toimi). Tämä kapinehan siis ensinnäkin löytää verkkoja heikommin kuin kännykkäni, ja toisekseen jumittaa koneeni täysin randomisti...tämä on siis todettu ongelma tietyillä kokoonpanoilla; sain tämän toki selville vasta vehkeen ostamisen jälkeen. No, joka tapauksessa jouduin mennä ulos motellin toimiston viereen portaille käyttämään nettiä, jotta voisin julkaista uusimman blogiartikkelin. Hyvin nopeasti pihaan kaartoi muutama kyttäauto, ja poliisit parveilivat erään motellihuoneen edustalla ja erehtyipä yksi epäillyn tuttavistakin siihen puolustelemaan epäiltyä, jota ilmeisesti epäiltiin huumeiden ja varastetun tavaran diilaamisesta. Osa poliiseistakin näytti olevan huumepoliiseja DEA:sta. Odotin jo rynnäkköä sisään, mutta sitä ei koskaan tapahtunut...laverteleva epäillyn tuttavanainen sen sijaan lähti poliisiauton kyydissä pois. Harmin paikka, ettei sattunut kameraa mukaan.

Juuri muuta jännittävää iltana ei sitten sattunutkaan, mitä nyt normaalia enemmän jäätymisiä kummaltakin milloin minkäkin kanssa. Seuraavana päivänä lähdimme kohti Salt Lake Citya, jossa tarkoituksemme oli pysähtyä muutamaksi tunniksi ennen kuin jatkaisimme matkaamme. SLC olikin ihan mukavan oloinen kaupunki, tosin emme tutustuneet sen lähemmin muuhun kuin mormonitemppelin ympäryksiin keskustassa. Siellähän tosiaan korkein pilvenpiirtäjäkin on mormonikirkon toimistorakennus.

Keskustakiertelyn jälkeen painelimme kaupungin laitamille Treverin ehdottamaan purilaismestaan, joka olisi kuulemma yksi Utahin parhaimpia. Ja olihan se. Näin äkkiseltään sanoisin, että Cotton Bottomin garlic cheeseburger on paras tähän asti maistamistani hampurilaisista. Aivan loistava, täydellinen hampurilainen. Mesta itse kaiken lisäksi näytti parhaat päivänsä nähneeltä, mutta ulkonäkö petti jälleen kerran. En vaan voi ymmärtää, miten Suomessa ei missään ravintolassakaan päästä edes täkäläisten paremmanpuoleisten pikaruokaketjujen tasolle, saati sitten lähellekään näitä oikeita bursaparatiiseja. Miikalle yllättäen jäi hieman nälkä, mutta itselläni ei totisesti vastaavaa ongelmaa ollut.

Jatkoimme matkaamme Cotton Bottomista kohti etelää, ja pysähdyimme lopulta Cedar Passiin, Utahin puolelle vielä, josta seuraavana päivänä olisi tarkoitus vierailla pikaisesti Zion National Parkissa, josta tiemme jatkuu kohti Vegasia. Vegasissa meillä on jo huone varattu kolmeksi yöksi, sijainti aivan loistavasti siinä Bellagion eteläpuolella.

Tässä muuten leipä, joka meinasi voittaa jopa Miikan iltapalalla. Poika sai kuitenkin survottua sen naamaansa.

English

We continued our way down from Yellowstone until we reached Ogden, Utah. Both of us were pretty tired after the cold nights in the highlands of Yellowstone, which is why we took this early stop 30 miles north of Salt Lake City. We found an interesting motel called Ogden Lodge; it turned out to have a fairly large number of more or less permanent residents, some of them of, should I say, suspicious character. Amusingly enough a cop car was parked next to our room when we arrived, with the officer obviously responding to some sort of noise complaint.

Not surprisingly I was having trouble with my Netgear USB WLAN adapter again, not being able to connect from our room. Not only does the adapter have a very weak reception (I get a better reception with my cell phone), it also frequently causes my laptop to crash. This is a fairly common problem with Netgear adapter, it turns out. Anyway, I had to go outside next to the lobby to get connection so I could publish the latest blog article. It didn't take long until the cops turned up again, this time looking for some dude who was suspected of dealing dope as well as stolen merchandise, from what I could hear. There were some standard cops there along with the DEA, and I was expecting them to bust down the door; the scene was just like in COPS! Unfortunately the crackdown never transpired and I didn't even have my camera with me so I couldn't take any photos.

That's all that really happened that night, and the next morning we were off again towards the south. We spent a few hours in Salt Lake City, just taking a look at the main sights, which included the capitol building (almost an exact copy of the one in DC, just smaller) and the area surrounding the mormon temple. After strolling around the temple for a while we headed back to the car and towards the suburbs of SLC in search of a particular eatery. Trever had tipped us of a great burger spot some miles from downtown SLC, called the Cotton Bottom. The place was supposed to have pretty much the best burgers in Utah. Which it did. In fact, I don't think I've ever had such a perfect burger! I had the garlic cheeseburger which I can totally recommend to anyone visiting the city. I just don't think I'll ever understand why they can't come even close to this level anywhere in Finland. What's so hard in coming up with even a moderately good burger, like the ones in Wendy's or Carl's Jr.? Oh well, I guess I'll just have to wait for some American to finally establish a decent burger spot in Helsinki...though I'm not sure why that'd ever take place.

After enjoying our burgers we headed towards south again and drove all the way to Cedar Falls, which is quite close to Zion National Park. Tomorrow we'll probably take a look at Zion and perhaps Bryce Canyon as well, which is supposed to be awesome. Then we'll be heading to Vegas where we've already got a room for three nights at a great location; right next to Bellagio! Can't wait to get there! It should be kept in mind though that it's gonna be much hotter than the last time I was in Vegas. The daily highs are in the lower 40s (celsius), while the lows only go down to 30C, which means it'll be hot all the time. Luckily it's probably as far from humid as it gets so it shouldn't be as bad as it sounds. That's what I'm hoping for anyway.

Wildlife Adventures

Ihan mukavassa yösijassa Alamo Motelissa Sheridanissa, Wyomingissa yövyttyämme lähdimme ylittämään Big Horn -vuoristoa kohti Yellowstonea, joka sijaitsee Wyomingin luoteiskolkassa. Katselimme, että matkasta on tulossa ihan miellyttävä maisema-ajelu taas, jossa ei tarvitsisi turhia kiirehtiä, mutta jossa voisi kuitenkin pitää ihan kohtalaista vauhtia yllä. Toisin kuitenkin kävi. Edessämme nimittäin ajoi aivan käsittämättömän muju yksinäinen prätkähiiri, oikea lone rider varmasti ainakin omasta mielestään. Ongelmana oli että tämä viiksekäs vässy ajoi HILJEMPAA KUIN EDESSÄÄN AJAVA REKKA, joka tosiaan ehti ottaa jonkun kilsan etumatkan moottoripyöräjyskyyn ennen kuin pääsimme suoralla koko letkasta ohi, kiitos hoppamme ihan ok tehojen. Toinen ongelma oli, että tämä janari hiljensi vauhtiaan mutkissa alle 20mph, kun rajoitus taisi olla 55mph. Tällä teiden kruunamattomalla kuninkaalla ei myöskään käynyt mielessään pysähtyä kertaakaan lukuisilla maisemapysähdyksillä, päästääkseen takanaan ajavan letkan ohi. Tämä on ainakin näillä teillä ollut aika yleinen tapa tähän mennessä, siis kovempaa ajavien ohi päästäminen. Kerrottakoon vielä, että homekasan alla ei ollut mikaan Harley, vaan aivan käsittämättömän väsynyt custom-Honda.

Jyskyistä huolimatta maisemat kohti Yellowstonea matkustettaessa olivat kerrassaan päätähuimaavat. Jylhää, vaihtelevaa vuoristomaisemaa mihin tahansa päänsä käänsikään. Yellowstonea lähestyttäessä kävi myös selväksi, että ukkosmyrsky sateineen päivineen näytti väistämättömältä. Ja näinhän myös kävi; Yellowstoneen saapuessammi iski niin järjetön ukkoskuuro, että meidän oli pakko melkein pysähtyä, kun rakeilta ei meinannut nähdä yhtään mitään. Pientä sadetta jatkui kuuroissa koko illan, mutta tämä ei kuitenkaan liikoja haitannut.

Sade ei ollut ainoa ongelma. Ensin ajoimme parisenkymmentä mailia harhaan, kun missasimme Yellowstonelle vievän tien kyltin. Toinen, huomattavasti suurempi ongelma, joka aiheutti Miikalle matkan toiseksi pahimmat tiltit, oli se, ettemme olleet saaneet varattua telttapaikkaa etukäteen. Telttapaikkavaraukset pitää useimpiin paikkoihin tehdä saman päivän aikana jos mielii varauksen tehdä; muuten paikat saavat ensimmäisinä paikalle ehtineet. Meidän umpisurkea AT&T prepaidimme ei ole saanut kenttää sitten Omahan, Nebraskan, joten ei ollut paljon etukäteen soittelemista. Näin siis päädyimme taas etsimään majapaikkaa pariksi tunniksi, kiertäen samalla hieman Yellowstonea. Tajunnanräjäyttävät maisemat ja lukuisat biisonilaumat kuitenkin hieman helpottivat ainakin omaa mielentilaani. Lopulta löysimme todella primitiivisen telttapaikan juuri Yellowstonen ulkopuolelta, hintakin sopiva 7 taalaa yöltä. Paikassa ei kuitenkaan ollut suihkuja tai mitään, mutta mitäpä tuosta, kansallispuistossa kun oltiin. Emme sitten vaivautuneet käymään suihkussa kertaakaan sen kahden ja puolen päivän aikana, mitä Yellowstonen ympäristössä pyörimme. Opimme paikan päällä että national foresteissa (eri kuin national park) voi telttailla ilmaiseksi missä vain, kunhan tiehen on vähintään, oliko se nyt 30 vai 100 jalkaa. Tämän kertoi eräs kaveri, joka oli reissannut New Mexicosta asti maksamatta yöpymisestään mitään kertaakaan aiemmin.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin jo ennen seitsemää, jotta ehtisimme varaamaan hyvän telttapaikan ja näkemään mahdollisimman paljon. Unetkin olivat ihan kohtalaiset olosuhteisiin nähden. Saavuttuamme Yellowstoneen ja saatuamme kunnollisen mahdollisuuden ihastella puiston kauneutta olimme ällikällä lyötyjä. Puiston monimuotoisuutta on vaikea kuvailla; sanat eivät kertakaikkiaan tee oikeutta todellisuudelle. Päivän aikana näimme lukuisia kuumia lähteitä rikkipitoisuudella ja ilman, geysireitä, vesiputouksia, rotkoja, lumihuippuisia vuoria, loputtomia metsiä, jokia, suomaisemia, höyryäviä kallioita, ja vuoristojärviä. Eläinkunnasta tulivat tutuksi erilaiset oravat, korpit ja haukat, biisonit, peurat, hirvet ja näimmepä yhden karhunkin, tosin todella kaukaa. Biisonit eivät maineelleen uskollisesti tunnu pelkäävän yhtään mitään; ne saattavat möllöttää ihan rauhassa tien vierellä autojen pysähdellessä vierelle.

Yellostonesta puhuttaessa on tärkeää mainita, että alue sijaitsee ylängöllä noin 1,5km korkeudessa ja korkeimmat huiput nousevat heti Yellowstonen eteläpuolella Grand Teton National Parkissa jopa 4,5 kilometriin. Korkeus huomioon ottaen lienee viisasta olettaa, että lämpötila saattaa öisin laskea melko matalallekin, vaikka päivällä olisikin lämmin. Koimme tämän kantapään kautta toisena yönämme itse puiston alueella, kun omasta makuupussistani oli jotenkin jalkopäästä jäänyt vetoketju hieman auki, ja ”Viikinki”-Miika jäätyi aamuyöstä niin pahasti, että paineli autoon kuuden aikaan aamulla ja laittoi moottorin päälle, jotta ilmastointi toimisi. Miika tosiaan oli uhonnut koko matkan, ettei viikinki mitään pitkähihaista tarvitse, vaikka muutamaan kertaan ehdotinkin, että hankkisi jostain pitkähihaisen halvalla, vaikka sitten Walmartista. Viikinki kuitenkin oli, kuten mainittu, aivan syväjäässä toisena Yellostone-aamuna, ja kiitteli faijamaisuuttani sininen marmotin goretakkini päällään. ”Täytyy myöntää, että ilman tota sun faijamaisuuttas viikinki ois nyt aivan kuollut.”

Kylmässä ilmassa pakkasimme telttamme (joka muuten on todella kätevä ja myös helppo kasata, kiitokset kotiporukoille tästä!) kasaan pikavauhtia ja lähdimme painelemaan kohti etelää ja Grand Tetonia. Tässä matkalla tuli jälleen piinallisen selväksi, kuinka täyteen turisteja Yellowstone näin kesällä pakkautuu (tämä näkyy etenkin suurimpien nähtävyyksien läheisyydessä), ei nimittäin ollut matkanteko ihan kaikkein sujuvinta. Toki merkittävä syy oli myös tietyöhelveteissä, joita koko manner on täynnä hallituksen lamantappopaketin myötä. Mutta kyllä toinen hirvittävä jumittaja ovat loputtomat asuntoautot ja -vaunut. Etenkin nämä Yellowstonen ympärykset tuntuvat olevan aivan täynnä näitä hirvityksiä; suurimmat hirviöt ovat linja-auton kokoisia, siis rakennettu kokonaisesta bussista. Nämä keijot eivät tunnu läheskään aina osaavan myöskään päästää normaalia liikennettä ohi, vaikka puistossa näin muistutettiinkin joka kulmalla. Hihat tosiaan paloivat totaalisesti matkalla etelään kahden kansallispuiston läpi.

Lopulta kuitenkin pääsimme taas tien päälle kohti sivistystä. Ennen Vegasia kuitenkin matkallemme osuu mahdollisesti vielä villiä luontoakin (ainakin henkisesti) arkaaisempi Utah, joka tosiaan on maailman mormonikeskus. Sinne matkustamme parhaillaan Idahon vuoristojen värittämän peltomaiseman läpi.

English:

Leaving our good deal for a motel, Alamo Motel, in Sheridan, Wyoming, we headed towards Yellowstone National Park. Through the Big Horn mountains we drove, enjoying the views in the process. We thought we'd be in for a nice, comfortable scenery-filled drive to Yellowstone, but little did we know. While the scenery was, as mentioned, awesome, we had one of the most frustrating half-hours or so while driving behind this slowest-of-the-slow lone rider, a biker who had an average speed of barely 30mph while the limit was 55mph. With several cars between us and the biker, we couldn't overtake him due to traffic, so all we could do is wait for a better opportunity. The mongrel didn't seem to even consider stopping for a moment at one of the plentiful scenic overlooks and other points of interest. No, he was probably telling himself he had the right to drive as slow as he wanted, and he wasn't about to let anything limit the freedom given to him by his mighty Honda.

Finally past the biker and closing in on Yellowstone, we soon discovered a thunderstorm was unavoidable. And what a storm it was, even if a brief one. It was raining cattle which soon turned into a downright hailstorm that pretty much blocked our vision for a few minutes, forcing as to slow down almost to a complete halt. With the storm over we got to marvel the beauty of Yellowstone for a moment while looking for a campsite. Which was easier said than done. The with the campsites is, first come first served for the most part, or you can alternatively reserve a site on the day when you arrive. Well, our totally shitty AT&T prepaid hasn't had reception since Omaha, Nebraska, so reservation was out of the question. Eventually we found out there weren't any tent sites left in the park (which was packed with tourists), so after two hours of total frustration we finally found a fairly primitive spot in Gardiner, Montana, just north of the park. By primitive I mean no showers or anything, and just one toilet. It was good enough for us, why bother taking a shower in a national park? We ended up not having a shower during our stay in Yellowstone, which didn't bother us one bit.

After a decent night's sleep we headed into the park early to get a spot in one of the park's campgrounds. We did get a decent spot, and we got to see a whole lot of the park's incredibly beautiful and diverse nature. Some of the sights that left an impression were geysirs, hot springs, endless forests, steaming mountains and potholes, alpine lakes, waterfalls, rivers, creeks, gorges and snow-capped mountains. So much to gawk at, so much to take in in just a few days. We saw plenty of animals too, including hundreds of buffalos, different types of deer and elk, ravens and hawks, the ever so plentiful chipmunks and even a grizzly, although that was from like 300 meters. Buffalos at least lived up to their name by seemingly not fearing anything or anyone; some of them would just munch on some weeds on the side of the road while cars stopping by cameras flashing. One shouldn't go too close to one though, on foot at least; there have reportedly been several cases of people having been gored by bisons.

It should be noted that the whole parks is situated in highlands, the altitude being somewhere around 1,500 meters (4,500ft). This leads to tiring a little faster than normal, as well as the temperature getting somewhat cold-ish in the night. We experienced this the hard way on our second night as we both woke up around 4am, freezing. My sleeping bag's zipper had somehow opened at my feet, which was the cause of me getting so cold. Miika on the other hand headed into the car before 6am and put on the AC just to get himself warm again. I was laughing, as Miika had been bragging all trip that he was like a viking, he would never need a sweater. There he was shaking in the car with my jacket on!

After a very early wake up we were on our way at 7am already, heading towards the south, driving through Grand Teton National Park, where we witnessed the highest mountain peak I've ever seen, around 4,500m. Aside from the astonishing views along the way, it wasn't the most pleasant of drives with multiple SLOW road constructions on the way, as well as what seemed like hundreds of RVs of different sizes. I don't understand why those monsters are so unbelievably popular here in the US. They're big too with largest being literally the size of a bus. In the end we finally made it to I-15 towards Las Vegas. We'd spend two nights somewhere before that though, so it was most likely Utah that was to be our next destination after making it through the cropfields of Idaho.