The Most Beautifullest Place in the World...

Nukuttuamme jopa varttia yli kahdeksaan painelimme hakemaan motellimme respasta ”aamupalat”, jotka siis haettiin respan jääkaapista omaan huoneeseen. Miika oli kuvaillut tätä aamupalaa ”hutuksi” edellisenä iltana avaimia hakiessaan. Ja huttuahan se oli, kamalin muka-aamupalani koko elämäni aikana. Jääkylmiä yksittäisissä pusseissa myytäviä leivoksia! Siis leivoksia aamupalaksi, ja vielä aivan överimakeita sellaisia? Joo, ollaan Amerikassa, mutta eihän tuossa nyt ole mitään järkeä. Jopa Miikan ensimmäinen kommentti yhtä leivosta maistettuaan oli ”hyi helvetti”, joka on jätemyllynä elantonsa ansainneen miehen suusta jo melkoisen kuvaavaa. Ei muuta kuin Safeway:sta sämpylät messiin ja kohti Grand Canyonia.

Paikalle päästyämme meitä odotti koko reissun huikaisevimmat maisemat. Itse olen jo kertaalleen kyseisessä kansallispuistossa käynyt muutama vuosi sitten, mutta tälläkin kertaa rotkon ensi kertaa nähdessä tunsi vatsanpohjassa tutun kouraisun. Näkymät ovat vain täysin uskomattomat jylhyydessään ja mittasuhteissaan. Siinä yksinkertaisesti tuntee itsensä todella pieneksi ja mitättömäksi. Ja kanjonin reunalla, kilometrin pudotus edessä, seisominen aiheutti ainakin sekä allekirjoittaneessa että Miikassa ihan miellyttävän adrenaliinipiikin. Aivan mieletön mesta, ei siitä voi oikein enempää tähän kirjoittaa, kun sanat eivät vaan tee minkäänlaista oikeutta.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen lähdimme kohti Kaliforniaa, mutta tiesimme jo hyvissä ajoin, ettemme olisi ehtimässä San Diegoon vielä tänään, joten päätimme jo ajoissa pysähtyä Needlesiin, joka on juuri ja juuri Kalifornian puolella. Kun laskeuduimme Grand Canyonia ympäröiviltä ylängöiltä, tuli ainakin harvinaisen selväksi, miksi Arizonaa pidetään sietämättömän kuumana osavaltiona kesäaikaan. Vielä Needlesissäkin oli illalla sellaiset 45C lämmintä, ja huominen ennuste on n. 49C. Kirjaimellisesti siis kuuma kuin saunassa, täysin sietämätöntä. Motellihuoneen viileneminenkin kestää ikuisuuden, ja ulkona ihoa suorastaan kuumottaa, vaikka aurinko onkin jo laskenut. Kumpikaan ei ole tällaista helvettiä kokenut koskaan, eikä kumpikaan osannut arvata, että voisi oikeasti olla näin kuuma. Onneksi ei ole darra. Huomenna kuitenkin kohti San Diegoa, jossa meitä odottavat miellyttävät 25C lämpötilat.

Yksi tärkeä tälle reissulle ominainen juttu, jota ei ole vielä muistaakseni tullut mainittua, on jerky eli tuttavallisemmin jerkku. Kyseessä on kuivatut lihasuikaleet, jotka voivat olla esimerkiksi nautaa, possua tai biisonia. Näitä saa marinoituna ”perinteisesti”, teriyakilla tai barbecue-kastikkeella, tai vaikkapa pippuroituna. Aivan uskomatonta herkkua, ja kun tietää mistä ostaa, saa ihan miehekkään säkin 10 taalalla. Ja koko herkku itsessäänhän on miehekkyyden määritelmä, äijäsnackien äijäsnack. Ja mainitsinko jo, kuinka hyvää jerkku on? Niin, tätäKÄÄN ei saa Suomesta, ikävä kyllä. Jos joku ajattelee, että saahan kaupoista niitä pikkupusseja, niin ei, ei niitä vain voi verrata. Sama kuin vertaisi Hesen kerroshampurilaista In-n-Outin double-doubleen.

Sitten asiasta kukkaruukkuun. Itse jonkin verran jenkkipolitiikkaa kotopuolessa seurailleena olen mielenkiinnolla seuraillut touhua paikan päällä, telkkarista ja ihan kanssakäymisissäkin. Meillähän on kotoisessa mediassamme hehkutettu Obaman huikeaa suosiota sekä kotimassaan että ulkomailla; Saksassa sun muualla massiiviset suosionsoitukset herralle. Onhan tämä toki uskomattoman suuri muutos Bushiin verrattuna. Ja tottakai täälläkin näkee Obaman olevan suosittu. Kaikki puskuritarrat sun muut julkiset kiintymyksen osoitukset kansalaisilta ovat todella yleisiä. Ja täällä alkaa oikeasti näkyä varovaista uskoa Obaman hallituksen taloudenelvytystoimia kohtaan; jonkin verran työttömiksi jääneidenkin kanssa juteltua en ole saanut mitenkään erityisen epätoivoista kuvaa.

Mutta onhan tämä kaikesta huolimatta jaettu maa, tämän näki etenkin tuolla Amerikan sydänmailla. Edelleen näkyy paljon McCain- ja Palin-puskuritarroja, ja jokaista positiivista Obama-juttua kohden löytyy aika hapokkaita väitteitä republikaanien suunnalta. Myös Palinista uutisoidaan paljon, ja jo nyt arvuutellaan, josko hän asettuisi ehdolle seuraavissa vaaleissa. Seuraavia vaaleja tietenkin spekuloidaan paljon jo nyt, mutta rehellisesti sanottuna veikkaisin, että tulos riippuu hyvin pikälti siitä, kuinka talouden taantumasta lopulta selvitään, ja kuinka Obaman lupaamat sotatoimet sekä terveydenhuollon uudistukset lopulta lutviutuvat.

Eräs ryhmä on varmasti todella tyytyväinen Obamaan: tietyöläiset. Obaman hallituksen elvytyspakettihan sisältää suuren määrän liittovaltion projekteja, joista tietyöt ainakin näin matkalaiselle näkyvät parhaiten. Täällä on siis ollut tietöitä aivan uskomaton määrä, turhautumisen raja on paukkunut jo varmaan sata kertaa ”road work ahead” kylttien kohdalla. Näitä projekteja on oikeasti niin suuri määrä, että kyllä siinä on väkisin moni amerikkalainen saanut ainakin väliaikasen tavan hankkia elantonsa työn mentyä alta. Tietöissä on muuten näkynyt sekä miehiä että naisia, eli mitään älytöntä sukupuolisyrjintääkään ei harrasteta :)

PS. Kävimme Grand Canyonilta lähdettyämme nauttimassa lounasta KFC/Taco Bellissa. Ruokajako meni seuraavasti: Jugi söi kaksi tacoa + burriton. Miika imuroi kaksi tacoa + kolme palaa kanaa, joista kaksi olivat aivan uskomattomia juteja + annoksen perunamuussia + annoksen coleslaw -salaattia + yhden biscuitin. Jotain eroa? On selvästi palattu normaaliin päiväjärjestykseen. Homeosastolla ei mitään kummempaa uutta, mitä nyt niitä perusparkkeerausvirheitä ja kerran meinasin lähteä ajamaan motaria vastaantulijoiden kaistalle. Miikakin selvisi motellin suihkusta ihan kunnialla.

PPS. No jotain pientä ehkä kuitenkin. Heittelin ajan kulukseni WLAN-stikkiäni sängylläni, ja onnistuin kuin onnistuinkin heittämään sen sängynpäädystä sängyn alle. Tunnetusti nämä sänkyjen aluset eivät ole mitään kliineimpiä mahdollisia ympäristöjä täällä Amerikassa, sillä niihin on hyvin hankala päästä tavallisilla imureilla. En saanut kikkailtua sitä kättä pidemmällä pois sieltä joten ei auttanut muu kuin kietoa t-paita käsivarren ympärille ja ruveta kurottelemaan. Kyllähän se sieltä lopulta tuli.

English:

After a good night's sleep we departed towards Grand Canyon National Park. Oh, well, we did have a few attempts at breakfast as well. The ”breakfast” offered at our Motel was sorriest excuse of a breakfast I've witnessed during my life. Really, they had some cold, extremely sweet pastries in the fridge that were supposed to serve as breakfast. Even Miika, who usually doesn't taste a thing (everything he eats is just fuel for his engine), thought it was disgusting and couldn't eat it. Neither could I so we just headed to Safeway and grabbed some sandwiches.

Williams is pretty close to GC, so we got there fairly early. It was a hot day even though the elevation was around 6000ft. And the view, man oh man. It was the second time I witnessed the awe-inspiring natural rock formations that form Grand Canyon, but it still had the same grabbing effect on me as it did the first time around. I literally felt it in my stomach when I first laid my eyes on the massive canyon. It just makes you feel so small, and so insignificant. Nature's beauty at its finest, they couldn't come up with something like this in fairytales. Words just don't make justice to the immense beauty of the canyon, one has to witness it to believe it. It's safe to say Miika was equally impressed. By the way, we got a nice adrenaline rush by standing on a ledge with like a 3000ft drop below us.

After spending like 3 hours at the canyon we started driving towards California. Oh how I've waited to see San Diego again. We knew that we weren't gonna make it all the way to SD though so we decided we'd stop at Needles, which is just past the state border to Cali. We were in for an unpleasant surprise in Needles though. No, not the motel. The motel, Needles Inn, is excellent value. It was the weather. It was TOO hot. It is too hot, and it's 11pm. It's still easily over 100F (probably around 40C) outside, and the forecast predicts 120F (49C) for tomorrow. That's what it felt like when we arrived. Ice Cube said ”I'm hot, like Phoenix, Arizona.” Well, now I understand what he meant by hot. I never realized it could actually be this hot outside. And I can tell you I don't particularly enjoy it, even though I usually don't complain about warm weather.

Other than that, it's been going surprisingly smoothly lately. Miika hasn't even had virtually any trouble with the motels' showers anymore. I have to say though, it's kinda weird that there seems to be no dominant standard for taps here in the US. And usually the ones they have in motels aren't the most intuitive types either. Miika still eats like a horse though. Today at lunch for example, I had 2 tacos and a normal burrito at Taco Bell. Miika had 2 tacos, 3 pieces of chicken (2 of which were huge), a portion of mashed potatoes, a portion of coleslaw and a biscuit. And he was only moderately full after that.

In-n-Out! Oh, and Vegas too.

Matkamme jatkui Cedar Citysta (ei siis Falls) kohti Las Vegasia Zionin kansallispuiston läpi. Ajelimme jälleen miellyttävää maisemareittiä, ja tällä kertaa lähes kaikki hidastelijat päästivät ohi heti, kun oli mahdollista. Eriskummallinen, mutta miellyttävä muutos. Toki yksi kunnon jyskykin mahtui soppaan, tietysti asuntoauto. Mutta ihmettelimme kuitenkin, mistä moinen mentaliteetin muutos. Voi tietenkin olla, että Utahissa asuu ystävällistä sakkia (mormonit ainakin antavat hirvittävät määrät rahaa hyväntekeväisyyteen), mutta todennäköisemmin kansallispuistojen, kuten Yellowstonen, läheisyyteen pesiytyy suuri määrä jyskyjä, jotka eivät yksinkertaisesti osaa vuoristoreittien ajosääntöjä. Utahin vuorilla on epäilemättä suhteessa huomattavasti Yellowstonea vähemmän turisteja, joka taas johtaa siihen, että ihmiset osaavat käyttäytyä moisessa ympäristössä.

Joka tapauksessa, pääsimme Siionin porteille huomataksemme, että pääsymaksu oli melkoisen törkeä noin puolen tunnin läpiajelusta: 25 taalaa autolta; saman verran kuin Yellowstone + Grand Teton yhteensä! Ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin maksaa, koska puistoa ei mitenkään fiksusti päässyt kiertämään. Sisälle päästyämme ei kuitenkaan voinut kieltää, etteivätkö maisemat olisi olleet huikeat: valtavia punaisia kallioita joka puolella. Todella hämmentävä maisema, tuli mieleen, että saman näköistä voisi olla Grand Canyonin pohjalla.

Zionista matkamme jatkui kohti aavikon helmeä, Las Vegasia, jota Miika odotteli kuola valuen. Ja jo matkalla Vegasiin homeen pystyi haistamaan autossamme, ilmastoinnista huolimatta. Pysähdyimme syömään, ja suureksi riemukseni valitsemallamme pysähdyspaikalla St. Georgessa Utahissa oli kaikkien pikaruokaketjujen kuninkaan, In-n-Outin, etäpesäke! Mikguli oli kuitenkin nähnyt niin paljon mainoksia Jack in the Boxista, että halusi mennä sinne, koska tämä oli kuitenkin vain pikalounas; In-n-Out kannattaa ottaa rauhassa. Ei Jackissa mitään vikaa ole, mutta itse melkein itkin verta joutuessani valitsemaan jonkun muun kuin In-n-Outin nyt kun sellainen kerrankin oli näköpiirissä, ensimmäistä kertaa 2,5 vuoteen! Homehtumisten homehtuminen, kuten Miikakin jälkikäteen totesi.

Saavuimme Vegasiin tällä kertaa päiväsaikaan, joten kaukaa havaittavaa valoloistetta ei tällä kertaa päästy todistamaan. Hotellimme oli tosiaan miellyttävästi Bellagion vieressä aivan Stripin ytimessä. Hotlan nimi on muuten Jockey Club, edullinen ja ihan miellyttävä vaihtoehto Vegasin vierailijoille...ja kuitenkin täydellinen homehtuminen meidän kohdallamme. Kävi nimittäin ilmi, että pokerinpelaajat voivat liittyä ilmaiseksi klubiin, jonka jäsenenä saa mm. MGM Grandista huoneen 50 taalalla/yö. Ja Miikanhan voi siis nippa nappa laskea pokerinpelaajaksi. Toki poika heti liittyi klubiin, mutta eihän siitä enää hotellihyötyä tässä vaiheessa saanut kun huone oli jo varattu. Oppirahoja, oppirahoja.

Tosiaan ensi alkuun kävimme vetämässä reissun ensimmäiset punttisetit hotellimme salilla, josta Miika paineli pelaamaan pokkaa Bellagioon, ja itse lähdin pelailemaan kasinoihin halpoja slottikoneita ja nauttimaan ilmaisista juomista siinä sivussa. Olimme molemmat kuitenkin loppupeleissä niin väsyneitä, ettemme enää millään jaksaneet lähteä klubbaamaan illlalla, vaan menimme nukkumaan kahden jälkeen. Itse nukuin jälleen suht huonosti jostain syystä, joten pientä hometta oli seuraavalle illalle ennustettavissa.

Toinen päivä meni taas ensimmäisen tapaan Miikan pelatessa pokeria tällä kertaa MGM Grandissa, jossa oli muuten pojan sanojen mukaan reissun parhaat pokat. Miika sai pelikaveriltaan Brandonilta vinkin, että tämä voisi hankkia meidät jonon ohi joillekin klubeille, koska oli jonkin sortin promoottori tai jotain vastaavaa. Kyllähän Brandon illalla vastaili puhelimeen pari kertaa, mutta teki lopulta oharit kuitenkin; tämä ei ole mitenkään valtavan epätyypillistä täällä. Saimme kuitenkin vinkin hyvästä klubista Palmsissa, nimeltään the Rain. Rainissa olisi ollut soittamassa DJ AM ja rumpali Travis Barker, joka ainakin tuben perusteella näytti aivan järjettömältä setiltä, jonka olisin todellakin halunnut nähdä. Ajattelimme suunnata sinne, ja kävimmekin hakemassa ihan kohtis aloittelusetin. 6-päkin Sierra Nevadan kesäolutta, 12-päkin Miller Litea ja litran pullon vanhaa kunnon Olde Englishiä. Olisihan se pitänyt tietää, että tuo viimeksimainittu oli paha virhe; edelliskerralla sitä nautittuani ilta lähti täysin käsistä. Ja kyllähän toki tein ultimatemujutuksen: en päässyt edes hotellihuoneesta ulos, vaan tipuin jo puoliltaöin vaikka yritin kuinka selvittää päätäni. Miika lähti painamaan hiileen yksin, ja onnistuikin viettämään hyvän illan, eivätkä keikka tai klubi kumpikaan kuulemma todellakaan pettäneet. Hieno homma siis omalta osaltani.

Olikin seuraavana päivänä ihan kunnon majuri. Itsehän siis heräsin siihen, kun Miika palasi juhlimasta neljän jälkeen aamulla, jonka jälkeen ei sitten uni enää tullut. Ei luvannut kovin hyvää iltaa ajatellen. Päivä meni homeillessa ja eri hotellikasinoita tutkiessa. Näistä Paris oli ehkä se kaikkein vaikuttavin sisäpuolelta. On muuten älytöntä, kuinka paljon täällä käytetään rahaa näiden kasinoiden rakentamiseen; MGM Grandissa esimerkiksi oli oikea leijona sisällä. Ja jenkkien suurin pronssipatsas hotellin edessä, tietenkin.

Yritin iltapäivällä nukkua päiväunet siinä onnistumatta, kun Miika jäi pelaamaan pokkaa Bellagioon. Miikan palattua päätimme ottaa uuden yrityksen kaupungin yöelämään; tällä kertaa Miika hankki kaksi puolloa Olde Englishia itselleen, ja itse ostin 12-päkin Coors Lightia, koska sitä on helpointa juoda. Ja kyllähän siitä jurrit saatiin. Päätimme mennä meitä vastapäätä olevaan Planet Hollywoodissa sijaitsevaan Privé:en, joka olikin mainio paikka. Jonossa ei oikein jaksanut olla, ja törmäsimmekin muutamaan OC:sta kotoisin olevaan jenkkiin, joilla oli samat fiilikset. Päätimme viiteen pekkaan ostaa litran pullon vodkaa, koska siten pääsi jonon ohi ja sai oman loungenkin. Hyvä valinta ja tuli juteltua näiden amerikkalaisten kanssa pitkät pätkät kaikenlaista, fudiksesta politiikkaan. Itselläni joskus kahden aikaan iski se kauan odotettu väsymys ja aloin pilkkiä; toki lensin pihalle koko klubilta (tai no kävelin). Morgan. Miikalla jälleen ilta meni hyvin. Olen täysin ymmälläni omasta surkeasta turnauskestävyydestäni; aivan käsittämättömän muju suoritus. Suorastaan oksettavaa, minusta on siis tullut oikea homekuningas. Asun homelinnassa. Ei vaan ole järkeä. Bogi bogi.

Tänään sitten heräilimme Vegasissa ja lähdimme painamaan kohti Grand Canyonia. Tarvitsimme kuitenkin aamupalalounasta puolen päivän aikaan, joten pysähdyimme Tropicana Avenuen In-n-Outiin! Paikka oli aivan tukossa, mikä ei yllätä, mutta kyllä se ruoka oli ihanaa. Suomesta ei yksinkertaisesti saa yhtä hyviä hampurilaisia kuin In-n-Outista; syödessä on todella vaikea uskoa, että kyse on ketjuhampurilaisesta. Ja ne ranskalaiset...kun ottaa koko homman animal style -varustelulla, on safka Miikan sanoin aivan imbaa. Ei vaan voi tarpeeksi kehua. Miksei, voi miksei, Suomeen voida perustaa edes yhtä In-n-Outtia! Tai edes yhtä, edes kohtalaista hampurilaispaikkaa!

Päätimme jo ajoissa, ettemme mene ihan Grand Canyonille asti, vaan jäämme Williamsiin Arizonaan, jossa viimeksikin yövyin GC:llä käydessäni. Matka oli kuitenkin yllättävän pitkä, sillä matkan varrella sijaitseva Hooverin pato aiheutti järjettömän yli tunnin kestäneen ruuhkamatelun, jonka aikana kuppi meinasi mennä totaalisesti nurin monta kertaa. Aggressiota alkoi kertyä itse kullakin, ja Miika jo haaveili ruuhkan aiheuttajan murhaamisesta tunnin jonottamisen jälkeen. Jonon siis aiheuttivat padolla katua jatkuvasti ylittävät turistit. Eikä se pato mikään hieno edes ollut, varsinaisesti, mutta tulipahan nähtyä.

Williamsiin saavuttuamme hankimme ensialkuun motellin, jonka jälkeen painuimme syömään ruokapaikkaan nimeltä Buffalo Pointe. Miika tinttasi ison pihvin, ja itse valitsin jälleen burgerin; molemmat jälleen kerran uskomattoman hyviä. Taas yksi bursa, joka pieksee joka ikisen Suomessa ravintolassa syömäni hampurilaisen. Huomenna on taas uusi päivä, toivottavasti homeen määrä hieman vähenisi. Krapulaa ei ainakaan tule olemaan, joten ahdistus- ja pelkotilat lienevät poissa. On muuten vielä mainittava, että eilen Vegasissa tapahtui hämmästyttävä ja mielenkiintoinen käänne: söin lounaalla enemmän kuin Miika, ja myös nopeammin. Tätä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. Mitä seuraavaksi? Maailmanloppu?

English:

We left Cedar City fairly early to get to Vegas as early as possible; Miika, as a poker pro, was very enthusiastic about the prospect of live poker in the Mecca of gambling. We took a short detour on the way though, through Zion National Park. We would have wanted to go through Bryce Canyon as well since the views there are absolutely stunning, or so I've heard. Unfortunately we didn't have time for that since we only had that one day to get to Vegas before nightfall. Zion was very beautiful too with its red rock spires, but the admission was a little steep for such small national park: 25 bucks per vehicle, the same as Yellowstone and Grand Teton combined. It should be noted that drivers in these mountains had much better habits than the ones around Yellowstone: almost everyone gave way to faster vehicles (i.e. us)! And by the way we always drive more or less according to speed limit.

After Zion we were on our way towards the jewel of the desert, Las Vegas! We stopped for lunch in St. George, Utah, and to my surprise discovered an In-n-Out! Miika wanted to try Jack in the Box before In-n-Out though, so to my absolute dismay we went to Jack in the Crack instead of In-n-Out even though there was one in sight! Oh, the agony...it's been 2,5 years since I last laid my eyes on an In-n-Out, and I couldn't have one single double-double. Miika later admitted it was a mistake not to go to In-n-Out though :)

Once we arrived in Vegas we went to gym for some workout after which we headed out: Miika went to play some poker while I was sticking with the slot machines and the free drinks that were provided to all gamblers. Turned out we were still so tired from Yellowstone that just went to bed around 2am without even going to any actual clubs.

The next day it was a different story though, or at least we intended it to be. And in a way, it was. The day was very similar to thursday; I was walking around different casinos and spending time with slot machines, spending like a buck per hour while Miika was playing poker at MGM Grand. Spectacular buildings, the casinos. It never ceases to amaze me how much money and effort has been put into them, and is being put into them every day. Well, there are a lot of gamblers to make it worthwhile, along with a bunch of other stuff.

Anyway, we decided we would go all out, or actually now that we're in Vegas, ALL IN. Yeah, we got a 12-pack of Miller Lite, a 6-pack of Sierra Nevada's summer lager and last but not least, a 40 of Olde English. I should have known getting OE was a mistake for me, considering the effect it had on me on Christmas 2006. We had a good time at the hotel pool, pounding the Millers, but when the OE started kicking it was over for me. I hadn't slept well the last night, which may have been part of the reason to my PASSING OUT. Yes exactly, I passed out around midnight despite my several attempts at sobering up. It just wasn't gonna happen. Miika on the other hand had a great time at the Rain at Palms; there was a great DJ gig by DJ AM with Travis Barker on the drums; I had really been looking forward to that after witnessing DJ AM on youtube, yet I passed out. Man, talk about amateurish.

Had a decent hangover the next day, and didn't exactly help that I woke up when Miika came home from the club and couldn't sleep after that. Tried to get a nap when Miika went to play poker but that didn't work out either. I was dreading a similar evening as the previous one. Fortunately that didn't exactly happen. Miika got two 40s of OE and I got a 12-pack of Coors Light, because it's the easiest beer to drink around here. This time both of us made it to the club. We went to Privé, which was just opposite to our hotel in Planet Hollywood. There was quite a line, but luckily some Americans started a conversation with us and we decided the 5 of us would get a 1 liter bottle of vodka, which would grant us free entrance, let us pass the line and get our own lounge. The price wasn't too bad either, for Vegas standards. We had an awesome time just talking this and that from sports to politics and just partying. But, the exhaustion just had to kick in at some point, which it did around 2 am. I didn't quite pass out but my head started bobbing and they very politely showed me to the door. The embarrassment. How shameful; it's like I didn't know how to party anymore. Man I'm still frustrated about that. Miika once again had a great rest of the night with the Americans. It was Miika's birthday, so it's only right he got to have a good time regardless of my fate.

On sunday it was time to head towards Williams, AZ, which is close to Grand Canyon, which is our destination for monday. We were totally hungover but fortunately In-n-Out was there to offer relief! Oh the joy of getting to eat at In-n-Out again! The whole thing animal style and man, I felt good. It's so good you can't really describe it. You have to experience it. Why, oh why can't they establish one in Helsinki too? I may have to move to California permanently just for In-n-Out. After the excellent lunch we by chance took the route that went through Hoover Dam. A big mistake. There was an unbelievable amount of traffic caused by all the people crossing the road at Hoover Dam; the 10 miles before Hoover dam took like an hour and a half. There was SOME aggression in the air. And the dam wasn't even all that spectacular. Yeah now I can say I've seen but it really wasn't worth the time and frustration.

We finally got to Williams in one piece after an exhausting and frustrating drive so just got a motel room and went for some dinner. We chose Buffalo Pointe as our joint for dinner, and a good choice it was. Miika had an excellent ribeye steak and I had, once again, a burger. I'm trying to have as many burgers as possible since no burgers in Finland come close the stuff I've been having here. Every single burger has been better than any I've tasted in Finland, ever. Why is it so difficult for Finnish restaurants and grills to produce a good hamburger? It's not like it's a difficult dish to prepare. Williams is a charming little town, by the way. A good place to stop by on the way to Grand Canyon, or if you're traveling Route 66.

U-tah!

Pääsimme Utahissa Ogdeniin asti, johon pysähdyimme tavallista aikaisemmin noin neljän aikaan, johtuen molempien kasvavasta väsymyksestä. Löysimme ihan mielenkiintoisen motellin, Ogden Lodgen, jossa tuntui asuvan suuri määrä pidempiaikaisia asukkeja, näistä osa vielä melko nukkavierun näköistä sakkia. WLAN ei tietenkään toiminut kunnolla tämän surkean Netgearin USB adapterin kanssa (oma WLAN-korttini ei toimi). Tämä kapinehan siis ensinnäkin löytää verkkoja heikommin kuin kännykkäni, ja toisekseen jumittaa koneeni täysin randomisti...tämä on siis todettu ongelma tietyillä kokoonpanoilla; sain tämän toki selville vasta vehkeen ostamisen jälkeen. No, joka tapauksessa jouduin mennä ulos motellin toimiston viereen portaille käyttämään nettiä, jotta voisin julkaista uusimman blogiartikkelin. Hyvin nopeasti pihaan kaartoi muutama kyttäauto, ja poliisit parveilivat erään motellihuoneen edustalla ja erehtyipä yksi epäillyn tuttavistakin siihen puolustelemaan epäiltyä, jota ilmeisesti epäiltiin huumeiden ja varastetun tavaran diilaamisesta. Osa poliiseistakin näytti olevan huumepoliiseja DEA:sta. Odotin jo rynnäkköä sisään, mutta sitä ei koskaan tapahtunut...laverteleva epäillyn tuttavanainen sen sijaan lähti poliisiauton kyydissä pois. Harmin paikka, ettei sattunut kameraa mukaan.

Juuri muuta jännittävää iltana ei sitten sattunutkaan, mitä nyt normaalia enemmän jäätymisiä kummaltakin milloin minkäkin kanssa. Seuraavana päivänä lähdimme kohti Salt Lake Citya, jossa tarkoituksemme oli pysähtyä muutamaksi tunniksi ennen kuin jatkaisimme matkaamme. SLC olikin ihan mukavan oloinen kaupunki, tosin emme tutustuneet sen lähemmin muuhun kuin mormonitemppelin ympäryksiin keskustassa. Siellähän tosiaan korkein pilvenpiirtäjäkin on mormonikirkon toimistorakennus.

Keskustakiertelyn jälkeen painelimme kaupungin laitamille Treverin ehdottamaan purilaismestaan, joka olisi kuulemma yksi Utahin parhaimpia. Ja olihan se. Näin äkkiseltään sanoisin, että Cotton Bottomin garlic cheeseburger on paras tähän asti maistamistani hampurilaisista. Aivan loistava, täydellinen hampurilainen. Mesta itse kaiken lisäksi näytti parhaat päivänsä nähneeltä, mutta ulkonäkö petti jälleen kerran. En vaan voi ymmärtää, miten Suomessa ei missään ravintolassakaan päästä edes täkäläisten paremmanpuoleisten pikaruokaketjujen tasolle, saati sitten lähellekään näitä oikeita bursaparatiiseja. Miikalle yllättäen jäi hieman nälkä, mutta itselläni ei totisesti vastaavaa ongelmaa ollut.

Jatkoimme matkaamme Cotton Bottomista kohti etelää, ja pysähdyimme lopulta Cedar Passiin, Utahin puolelle vielä, josta seuraavana päivänä olisi tarkoitus vierailla pikaisesti Zion National Parkissa, josta tiemme jatkuu kohti Vegasia. Vegasissa meillä on jo huone varattu kolmeksi yöksi, sijainti aivan loistavasti siinä Bellagion eteläpuolella.

Tässä muuten leipä, joka meinasi voittaa jopa Miikan iltapalalla. Poika sai kuitenkin survottua sen naamaansa.

English

We continued our way down from Yellowstone until we reached Ogden, Utah. Both of us were pretty tired after the cold nights in the highlands of Yellowstone, which is why we took this early stop 30 miles north of Salt Lake City. We found an interesting motel called Ogden Lodge; it turned out to have a fairly large number of more or less permanent residents, some of them of, should I say, suspicious character. Amusingly enough a cop car was parked next to our room when we arrived, with the officer obviously responding to some sort of noise complaint.

Not surprisingly I was having trouble with my Netgear USB WLAN adapter again, not being able to connect from our room. Not only does the adapter have a very weak reception (I get a better reception with my cell phone), it also frequently causes my laptop to crash. This is a fairly common problem with Netgear adapter, it turns out. Anyway, I had to go outside next to the lobby to get connection so I could publish the latest blog article. It didn't take long until the cops turned up again, this time looking for some dude who was suspected of dealing dope as well as stolen merchandise, from what I could hear. There were some standard cops there along with the DEA, and I was expecting them to bust down the door; the scene was just like in COPS! Unfortunately the crackdown never transpired and I didn't even have my camera with me so I couldn't take any photos.

That's all that really happened that night, and the next morning we were off again towards the south. We spent a few hours in Salt Lake City, just taking a look at the main sights, which included the capitol building (almost an exact copy of the one in DC, just smaller) and the area surrounding the mormon temple. After strolling around the temple for a while we headed back to the car and towards the suburbs of SLC in search of a particular eatery. Trever had tipped us of a great burger spot some miles from downtown SLC, called the Cotton Bottom. The place was supposed to have pretty much the best burgers in Utah. Which it did. In fact, I don't think I've ever had such a perfect burger! I had the garlic cheeseburger which I can totally recommend to anyone visiting the city. I just don't think I'll ever understand why they can't come even close to this level anywhere in Finland. What's so hard in coming up with even a moderately good burger, like the ones in Wendy's or Carl's Jr.? Oh well, I guess I'll just have to wait for some American to finally establish a decent burger spot in Helsinki...though I'm not sure why that'd ever take place.

After enjoying our burgers we headed towards south again and drove all the way to Cedar Falls, which is quite close to Zion National Park. Tomorrow we'll probably take a look at Zion and perhaps Bryce Canyon as well, which is supposed to be awesome. Then we'll be heading to Vegas where we've already got a room for three nights at a great location; right next to Bellagio! Can't wait to get there! It should be kept in mind though that it's gonna be much hotter than the last time I was in Vegas. The daily highs are in the lower 40s (celsius), while the lows only go down to 30C, which means it'll be hot all the time. Luckily it's probably as far from humid as it gets so it shouldn't be as bad as it sounds. That's what I'm hoping for anyway.

Wildlife Adventures

Ihan mukavassa yösijassa Alamo Motelissa Sheridanissa, Wyomingissa yövyttyämme lähdimme ylittämään Big Horn -vuoristoa kohti Yellowstonea, joka sijaitsee Wyomingin luoteiskolkassa. Katselimme, että matkasta on tulossa ihan miellyttävä maisema-ajelu taas, jossa ei tarvitsisi turhia kiirehtiä, mutta jossa voisi kuitenkin pitää ihan kohtalaista vauhtia yllä. Toisin kuitenkin kävi. Edessämme nimittäin ajoi aivan käsittämättömän muju yksinäinen prätkähiiri, oikea lone rider varmasti ainakin omasta mielestään. Ongelmana oli että tämä viiksekäs vässy ajoi HILJEMPAA KUIN EDESSÄÄN AJAVA REKKA, joka tosiaan ehti ottaa jonkun kilsan etumatkan moottoripyöräjyskyyn ennen kuin pääsimme suoralla koko letkasta ohi, kiitos hoppamme ihan ok tehojen. Toinen ongelma oli, että tämä janari hiljensi vauhtiaan mutkissa alle 20mph, kun rajoitus taisi olla 55mph. Tällä teiden kruunamattomalla kuninkaalla ei myöskään käynyt mielessään pysähtyä kertaakaan lukuisilla maisemapysähdyksillä, päästääkseen takanaan ajavan letkan ohi. Tämä on ainakin näillä teillä ollut aika yleinen tapa tähän mennessä, siis kovempaa ajavien ohi päästäminen. Kerrottakoon vielä, että homekasan alla ei ollut mikaan Harley, vaan aivan käsittämättömän väsynyt custom-Honda.

Jyskyistä huolimatta maisemat kohti Yellowstonea matkustettaessa olivat kerrassaan päätähuimaavat. Jylhää, vaihtelevaa vuoristomaisemaa mihin tahansa päänsä käänsikään. Yellowstonea lähestyttäessä kävi myös selväksi, että ukkosmyrsky sateineen päivineen näytti väistämättömältä. Ja näinhän myös kävi; Yellowstoneen saapuessammi iski niin järjetön ukkoskuuro, että meidän oli pakko melkein pysähtyä, kun rakeilta ei meinannut nähdä yhtään mitään. Pientä sadetta jatkui kuuroissa koko illan, mutta tämä ei kuitenkaan liikoja haitannut.

Sade ei ollut ainoa ongelma. Ensin ajoimme parisenkymmentä mailia harhaan, kun missasimme Yellowstonelle vievän tien kyltin. Toinen, huomattavasti suurempi ongelma, joka aiheutti Miikalle matkan toiseksi pahimmat tiltit, oli se, ettemme olleet saaneet varattua telttapaikkaa etukäteen. Telttapaikkavaraukset pitää useimpiin paikkoihin tehdä saman päivän aikana jos mielii varauksen tehdä; muuten paikat saavat ensimmäisinä paikalle ehtineet. Meidän umpisurkea AT&T prepaidimme ei ole saanut kenttää sitten Omahan, Nebraskan, joten ei ollut paljon etukäteen soittelemista. Näin siis päädyimme taas etsimään majapaikkaa pariksi tunniksi, kiertäen samalla hieman Yellowstonea. Tajunnanräjäyttävät maisemat ja lukuisat biisonilaumat kuitenkin hieman helpottivat ainakin omaa mielentilaani. Lopulta löysimme todella primitiivisen telttapaikan juuri Yellowstonen ulkopuolelta, hintakin sopiva 7 taalaa yöltä. Paikassa ei kuitenkaan ollut suihkuja tai mitään, mutta mitäpä tuosta, kansallispuistossa kun oltiin. Emme sitten vaivautuneet käymään suihkussa kertaakaan sen kahden ja puolen päivän aikana, mitä Yellowstonen ympäristössä pyörimme. Opimme paikan päällä että national foresteissa (eri kuin national park) voi telttailla ilmaiseksi missä vain, kunhan tiehen on vähintään, oliko se nyt 30 vai 100 jalkaa. Tämän kertoi eräs kaveri, joka oli reissannut New Mexicosta asti maksamatta yöpymisestään mitään kertaakaan aiemmin.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin jo ennen seitsemää, jotta ehtisimme varaamaan hyvän telttapaikan ja näkemään mahdollisimman paljon. Unetkin olivat ihan kohtalaiset olosuhteisiin nähden. Saavuttuamme Yellowstoneen ja saatuamme kunnollisen mahdollisuuden ihastella puiston kauneutta olimme ällikällä lyötyjä. Puiston monimuotoisuutta on vaikea kuvailla; sanat eivät kertakaikkiaan tee oikeutta todellisuudelle. Päivän aikana näimme lukuisia kuumia lähteitä rikkipitoisuudella ja ilman, geysireitä, vesiputouksia, rotkoja, lumihuippuisia vuoria, loputtomia metsiä, jokia, suomaisemia, höyryäviä kallioita, ja vuoristojärviä. Eläinkunnasta tulivat tutuksi erilaiset oravat, korpit ja haukat, biisonit, peurat, hirvet ja näimmepä yhden karhunkin, tosin todella kaukaa. Biisonit eivät maineelleen uskollisesti tunnu pelkäävän yhtään mitään; ne saattavat möllöttää ihan rauhassa tien vierellä autojen pysähdellessä vierelle.

Yellostonesta puhuttaessa on tärkeää mainita, että alue sijaitsee ylängöllä noin 1,5km korkeudessa ja korkeimmat huiput nousevat heti Yellowstonen eteläpuolella Grand Teton National Parkissa jopa 4,5 kilometriin. Korkeus huomioon ottaen lienee viisasta olettaa, että lämpötila saattaa öisin laskea melko matalallekin, vaikka päivällä olisikin lämmin. Koimme tämän kantapään kautta toisena yönämme itse puiston alueella, kun omasta makuupussistani oli jotenkin jalkopäästä jäänyt vetoketju hieman auki, ja ”Viikinki”-Miika jäätyi aamuyöstä niin pahasti, että paineli autoon kuuden aikaan aamulla ja laittoi moottorin päälle, jotta ilmastointi toimisi. Miika tosiaan oli uhonnut koko matkan, ettei viikinki mitään pitkähihaista tarvitse, vaikka muutamaan kertaan ehdotinkin, että hankkisi jostain pitkähihaisen halvalla, vaikka sitten Walmartista. Viikinki kuitenkin oli, kuten mainittu, aivan syväjäässä toisena Yellostone-aamuna, ja kiitteli faijamaisuuttani sininen marmotin goretakkini päällään. ”Täytyy myöntää, että ilman tota sun faijamaisuuttas viikinki ois nyt aivan kuollut.”

Kylmässä ilmassa pakkasimme telttamme (joka muuten on todella kätevä ja myös helppo kasata, kiitokset kotiporukoille tästä!) kasaan pikavauhtia ja lähdimme painelemaan kohti etelää ja Grand Tetonia. Tässä matkalla tuli jälleen piinallisen selväksi, kuinka täyteen turisteja Yellowstone näin kesällä pakkautuu (tämä näkyy etenkin suurimpien nähtävyyksien läheisyydessä), ei nimittäin ollut matkanteko ihan kaikkein sujuvinta. Toki merkittävä syy oli myös tietyöhelveteissä, joita koko manner on täynnä hallituksen lamantappopaketin myötä. Mutta kyllä toinen hirvittävä jumittaja ovat loputtomat asuntoautot ja -vaunut. Etenkin nämä Yellowstonen ympärykset tuntuvat olevan aivan täynnä näitä hirvityksiä; suurimmat hirviöt ovat linja-auton kokoisia, siis rakennettu kokonaisesta bussista. Nämä keijot eivät tunnu läheskään aina osaavan myöskään päästää normaalia liikennettä ohi, vaikka puistossa näin muistutettiinkin joka kulmalla. Hihat tosiaan paloivat totaalisesti matkalla etelään kahden kansallispuiston läpi.

Lopulta kuitenkin pääsimme taas tien päälle kohti sivistystä. Ennen Vegasia kuitenkin matkallemme osuu mahdollisesti vielä villiä luontoakin (ainakin henkisesti) arkaaisempi Utah, joka tosiaan on maailman mormonikeskus. Sinne matkustamme parhaillaan Idahon vuoristojen värittämän peltomaiseman läpi.

English:

Leaving our good deal for a motel, Alamo Motel, in Sheridan, Wyoming, we headed towards Yellowstone National Park. Through the Big Horn mountains we drove, enjoying the views in the process. We thought we'd be in for a nice, comfortable scenery-filled drive to Yellowstone, but little did we know. While the scenery was, as mentioned, awesome, we had one of the most frustrating half-hours or so while driving behind this slowest-of-the-slow lone rider, a biker who had an average speed of barely 30mph while the limit was 55mph. With several cars between us and the biker, we couldn't overtake him due to traffic, so all we could do is wait for a better opportunity. The mongrel didn't seem to even consider stopping for a moment at one of the plentiful scenic overlooks and other points of interest. No, he was probably telling himself he had the right to drive as slow as he wanted, and he wasn't about to let anything limit the freedom given to him by his mighty Honda.

Finally past the biker and closing in on Yellowstone, we soon discovered a thunderstorm was unavoidable. And what a storm it was, even if a brief one. It was raining cattle which soon turned into a downright hailstorm that pretty much blocked our vision for a few minutes, forcing as to slow down almost to a complete halt. With the storm over we got to marvel the beauty of Yellowstone for a moment while looking for a campsite. Which was easier said than done. The with the campsites is, first come first served for the most part, or you can alternatively reserve a site on the day when you arrive. Well, our totally shitty AT&T prepaid hasn't had reception since Omaha, Nebraska, so reservation was out of the question. Eventually we found out there weren't any tent sites left in the park (which was packed with tourists), so after two hours of total frustration we finally found a fairly primitive spot in Gardiner, Montana, just north of the park. By primitive I mean no showers or anything, and just one toilet. It was good enough for us, why bother taking a shower in a national park? We ended up not having a shower during our stay in Yellowstone, which didn't bother us one bit.

After a decent night's sleep we headed into the park early to get a spot in one of the park's campgrounds. We did get a decent spot, and we got to see a whole lot of the park's incredibly beautiful and diverse nature. Some of the sights that left an impression were geysirs, hot springs, endless forests, steaming mountains and potholes, alpine lakes, waterfalls, rivers, creeks, gorges and snow-capped mountains. So much to gawk at, so much to take in in just a few days. We saw plenty of animals too, including hundreds of buffalos, different types of deer and elk, ravens and hawks, the ever so plentiful chipmunks and even a grizzly, although that was from like 300 meters. Buffalos at least lived up to their name by seemingly not fearing anything or anyone; some of them would just munch on some weeds on the side of the road while cars stopping by cameras flashing. One shouldn't go too close to one though, on foot at least; there have reportedly been several cases of people having been gored by bisons.

It should be noted that the whole parks is situated in highlands, the altitude being somewhere around 1,500 meters (4,500ft). This leads to tiring a little faster than normal, as well as the temperature getting somewhat cold-ish in the night. We experienced this the hard way on our second night as we both woke up around 4am, freezing. My sleeping bag's zipper had somehow opened at my feet, which was the cause of me getting so cold. Miika on the other hand headed into the car before 6am and put on the AC just to get himself warm again. I was laughing, as Miika had been bragging all trip that he was like a viking, he would never need a sweater. There he was shaking in the car with my jacket on!

After a very early wake up we were on our way at 7am already, heading towards the south, driving through Grand Teton National Park, where we witnessed the highest mountain peak I've ever seen, around 4,500m. Aside from the astonishing views along the way, it wasn't the most pleasant of drives with multiple SLOW road constructions on the way, as well as what seemed like hundreds of RVs of different sizes. I don't understand why those monsters are so unbelievably popular here in the US. They're big too with largest being literally the size of a bus. In the end we finally made it to I-15 towards Las Vegas. We'd spend two nights somewhere before that though, so it was most likely Utah that was to be our next destination after making it through the cropfields of Idaho.

Dead Presidents

Hyvät yöunet takanamme suuntasimme kohti Black Hills National Forestia, jossa meitä odotti mm. Mt. Rushmore. Mt. Rushmorelle pääsimmekin hyvin nopeasti, matka Rapid Citysta ei kestänyt kuin puolisen tuntia. Paikan päällä meitä odotti uskomaton pääosin amerikkalaisista koostuva turistiryysis; mielenkiintoisesti loppukierroksellamme emme kuitenkaan nähneet mitenkään uskomatonta määrää ihmisiä. Tiedä sitten, ovatko ihmiset tulleet pällistelemään ainoastaan Mt. Rushmorea, joka toki on vaikuttava näky. Parikymmentä metriä korkeat ikuisuus sitten istuneiden presidenttien naamavärkit ovat epäilemättä vaikuttavin monumentti, minkä olemme ikinä nähneet. Niiden veistäminen kestikin kaiketi viitisentoista vuotta, valmistuen viime vuosisadan puolivälin tienoilla. Työhön osallistui n. 400 työläistä.

Mielenkiintoista kyllä, varsinaista pääsymaksua alueelle mennessä ei peritty lainkaan. Sen sijaan perittiin 10 taalan parkkeerausmaksu per auto. Tällä maksulla saikin parkkeeraamisluvan koko vuodeksi, joten tänne voisi tulla uudestaan vaikka ensi helmikuussa! Jes!

Mt. Rushmoren jälkeen vuorossa oli Crazy Horse Memorial, joka oli omistettu intiaanipäällikkö Hullulle Hevoselle. Tämä suuri päällikkö ei kertoman mukaan aikanaan hävinnyt yhtäkään taistelua, vaan oli mm. avainhenkilöitä intiaanien voitossa Kenraali Custerin johtamaa ratsuväkeä vastaan Little Big Hornin taistelussa. Niinpä hänestä oli katsottu sopivaksi tehdä vielä Mt. Rushmoreakin suurempi monumentti, joka tosin ei ole vielä valmistunut. Ensimmäiset neljäkymmentä vuotta monumenttia veisteli yksinään muuan Korczak Ziolkowski, joka lopetti hommat kuoltuaan vuonna 1982, jolloin tämän perhe jatkoi työtä. Urakan rahoituksessa ollaan kieltäydytty valtion avusta kokonaan, joten projekti pyörii täysin lahjoitusten ja pääsymaksujen varassa. Itse sanoisin, että pääsymaksujen kanssa kannattaisi käyttää vähän enemmän järkeä, niin vierailijoitakin olisi enemmän; 20 taalaa PER NAAMA oli meille aivan liikaa, ottaen huomioon, että alueella todennäköisesti viipyisi n. 10 minuuttia. Ehdimme muutenkin jo nähdä koko kolossin, ja nappaamaan kuvankin. Ihan kannatettava projekti, ja olisin itsekin voinut osallistua sen Mt. Rushmoren taksan verran, eli kybän per auto.

Black Hillsin parhaat tarjoilut olivat kuitenkin vasta edessä päin, siitäkin huolimatta että kummatkin monumentit olivat erittäin vaikuttavia. Koko kierros oli kauttaaltaan erittäin kaunista mäntyistä vuoristomaisemaa, ja tutunnimisistä puista huolimatta ei Suomesta vastaavanlaisia maisemia löydy. Seuraavaksi saavuimme Custer State Parkiin, jossa tosiaan rymyää jenkkien suurin villi biisonilauma muiden eläinten lisäksi. Näimmekin puistolenkin (n. 30 mailia) alkupäässä peuroja ja preeriakoiria, joista jälkimmäiset haukkuivat hauskasti, aivan kuin pienet koirat, aina kun nousi autosta. Noin puolivälissä luuppia kohtasimme yllätykseksemme pitkän autojonon; aivan kuin olisimme saapuneet liikenneruuhkaan keskellä ei mitään. Ruuhkahan se olikin, ja aiheuttajana tietä ylittävä monikymmen-, ehkä jopa yli satapäinen biisonilauma!

Miika lampsi ulos autosta ottamaan lähikuvia biisoneista, kun itse liikuttelin autoa ruuhkan mukana sitä mukaa, kun biisonit antoivat jonkun auton mennä välistä. Kanssamatkustajani taisi mennä vähän turhankin lähelle laumaa, kun yksi biisoniuros suuntasi yhtäkkiä katseensa n. 7 metrin päässä pällistelevään valokuvaaja-Miikaan, ja alkoi astella uhkaavasti tätä kohti. Miika-parka ymmärrettävästi säikähti tästä, ja päätti perääntyä hieman. Myös muut autoilijat huomasivat tämän episodin, ja hihkaisivatkin, että ”hei, se kattoo sua!”. Mörökölli kaikeksi onneksi päätti jättää Miikan kuitenkin rauhaan. Voipi olla, että se haistoi vielä edellisenä päivänä syödyt buffaloburgerit. Saimme kuitenkin matkamme aikana nähdä villibiisoneita, joka oli kyllä ehdottomasti hienoimpia kokemuksia tällä matkalla. Lukemattomia otuksia, nuoria ja vanhoja, ja vielä todella läheltä.

Biisoniepisodin jälkeen lähdimme ajelemaan näköalareittiä kohti pohjoista ja I-90:tä. Ja tämä näköalareitti olikin aivan huikea; uskomattoman jylhiä teräviä kallioita loputtomien mäntymetsien keskellä. Aina autosta poistuttaessa ilmassa oli todella voimakas mäntymetsän tuoksu. Näköalat korkeilta näköalatapaikoilta olivat huimat! Todella erilaiset, kuin edellisen päivän Badlandsilla, mutta ainakin lähes yhtä vaikuttavat. Ei voinut taas muuta kuin ihmetellä tämän maan uskomatonta ja monipuolista luonnonkauneutta.

Näköalareittiä pitkin ajelimme Deadwoodin kaupungin ohi siellä kuitenkaan pysähtymättä, nimittäin entisaikojen rajaseutujen mainarikaupungista, jossa pyssysankarit niittivät mainetta, on tehty aivan hirvittävä turistijärkytys täynnä kasinoja, matkamuistomyymälöitä ja kiskurihintoja. Deadwoodin vieressä sijaitseva Lead oli sen sijaan erittäin viehättävä vanha kaivoskaupunki, jossa olisi varmasti ollut hauska pysähtyä, mikäli aikataulumme olisi sen sallinut. Black Hillsin kierros oli kuitenkin kestänyt koko päivän, ja meidän piti vielä päästä mahdollisimman pitkälle Wyomingiin, jotta ehtisimme Yellowstoneen jo seuraavana päivänä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana koko päivän ajan vastaamme ja myös samansuuntaisesti kanssamme oli ajanut lukemattomia Chevrolet Corvetteja, jotka kaikki tietenkin vielä morjestelivat toisiaan. Useimmat olivat melko uusia, mutta vanhempiakin malleja mahtui joukkoon paljon. Tiedä sitten, oliko noilla main jonkinlainen Corvette-ajo meneillään, vai onko jossain lähistöllä vain jokin uskomattoman halpa Corvette-vuokraamo.

Deadwoodin ja Leadin jälkeen meitä odotti vielä yksi uskomattoman kaunis näköalatie, joka johti halki korkeiden kallioisten vuorien, purojen ja myös muutamien historiallisten rakennusten. Tästä siirryimmekin Wyomingin puolelle, jossa meitä odottivat loputtoman tuntuiset jylhät kumpuilevat preeriat.

English:

After getting sandwiches and some fruit from the local Safeway, we headed out towards Black Hills National Forest with the legendary Mt. Rushmore as our first stop. We could see the stony faces before actually entering the area, and yes, the carved presidential faces are huge. If I recall correctly, it took 400 people some 20 years to complete. Only in America would they commemorate their favorite presidents of times past like this; however, the work also demonstrates the determination of the people in this land.

The actual memorial area was packed with tourists, mostly American I would say. We didn't spend there too much time, just took some photos and and took the time to marvel one of the largest monuments in the world. Interestingly enough there was no actual entrance fee to the memorial; one could get in free. However, parking cost $10 per vehicle. On the plus side, the parking permit was valid for a whole year! Whoo hoo! Now we can come back next month, or even in next January.

Next up on our tour was supposed to be Crazy Horse Memorial, a monument that when completed, will be even larger than Mt. Rushmore. It depicts Crazy Horse, a sioux chieftain who supposedly never lost a battle, was never photographed and otherwise was apparently a remarkable leader and thus an ideal character to be honored with a memorial. The story of the memorial is quite interesting; it was started in the 1940s by an individual sculptor who continued the work by himself until his death in 1986. The guy's family took over than and continue the work this day. They have refused financing from the government so the project is entirely dependent on charity and entrance fees. And it was the entrance fee that turned us away since we had already gotten a decent view of the monument. $10 per person was just too much for like 10 minutes, even if the cause is worthy of support. 10 bucks per car would have been ok, but per car, man get real.

The best parts of Black Hills were still in front of us though. After witnessing some beautiful views of mountainous forests we entered Custer State Park, which hosts the largest herd of wild buffalo in the US, 1,500 in total. After some spectacular views and several close encounters with deers and prairie dogs, we encountered a huge line of cars in the middle of the park loop. Yes, the bisons were crossing the road there, jamming the traffic in process. We witnessed several dozens, possibly over a hundred, buffalos crossing the road. Miika got out of the car and went really close to photograph some of them; one of them seemed not to be particularly pleased since he stared Miika for a brief while and started towards him (walking). Miika thought it was best to retreat a little further since these animals are not to be messed with. But, we had now seen real live buffalos! That's one more crossmark on the bucket list!

After Custer State Park we took a scenic road towards the North, and oh boy those vistas were something! Craggy peaks amid endless pine forests with the pleasing scent of pines everywhere; ahh, the beauty of nature. And once more one must wonder the seemingly endless, diverse natural beauty of this land.

Making our way towards Deadwood, we traveled through the Black Hills admiring the beaty of the region. Curiously enough, we witnessed dozens and dozens of Chevrolet Corvettes on the way. We saw three or four of them in a row several times during the day, especially towards the afternoon. We never went to Deadwood since the old frontier mining town in the Wild West has disappointingly been turned into and incredible tourist hell with casinos and souvenir shops at every corner. The adjacent town of Lead was a very charming little village though, and had we had the time we might have stopped by. However, we had to make it quite deep into Wyoming so we could reach Yellowstone the next day so we had to keep on driving. For the same reason we missed out on Devil's Tower as well, which would have undoubtedly been a spectacular sight to behold.

Not Exactly by the Book, But...

Mitchellissä koitti aikainen herätys seitsemän jälkeen aamulla, joten oli hyvä lähteä kaupan kautta jatkamaan matkaa kohti länttä, jossa meitä odotti Badlandsin kansallispuisto. Viljavat peltomaisemat jäivät taakse ja pian ajoimme jo halki preerian, uljaat niittytasangot levittäytyen molemmin puolin. Ainoa tunnelmanpilaaja oli n. 10 metrin välein ilmestyvät mitä ”mielikuvituksellisimmat” Wall Drug -kyltit, joilla siis mainostettiin Etelä-Dakotalaista turistinähtävyyttä. Wall on pieni kylä, johon on perustettu aivan uskomaton turistihelvetti, Wall Drug, 1930-luvulla. Wall on sattumoisin myös kaupunki, josta aioimme kääntyä kohti Badlandsia. Joten vastahakoisesti kävimme myös tsekkaamassa Wall Drugin autosta käsin; todella kitsch villin lännen katu täynnä jos jonkinlaista matkamuistomyymälää – ei siis mitään kovin autenttista, mutta omalla tavallaan amerikkalaista. Ja tietysti siellä oli myös aivan järjetön ryysis.

Kävimme syömässä buffaloburgerit ja jatkoimme matkaamme Wallin eteläpuolella sijaitsevalle Badlandsille, joka on siis kansallispuisto, ja esiintynyt myös Aku Ankassa Don Rosan Roope Ankan nuoruus -seikkailuissa nimellä Julma maa. Nimensä paikka on saanut intiaaneilta, jotka kokivat paikan näyttävän niin ilkeältä, että nimesivät sen maaksi, joka on paha. Ja ovathan maisemat kuin suoraan Marsista, tai ehkä lähempänä voisi olla Sormusten herrasta tuttu Mordor, pahuuden tyyssija. Ja Mordor-vertaus muuten tuli ensin Miikan, ei mun, suusta. Tosiaan, siis oli kyllä pahassa maassa aivan uskomattomat näköalat, tuli jollain tavalla Grand Canyon mieleen, muttei kuitenkaan ollut ihan samanlainen. Badlandsistakin missasimme osan, kun suunnittelimme ajoreittimme täysin kädettömästi. Nyt saisi tämä uskomaton urpoilu jo pikku hiljaa loppua. Siellä missatulla reitillä olisi nimittäin voinut nähdä villejä biisoneita. Nyt näimme vain yhden kesyn, wup-de-doo.

Badlandsilta poistuttuamme, ihan kivan maisemareitin jälkeen saavuimme neljän aikaan Rapid Cityyn, ja kelloja oli jälleen siirretty tunti taakse päin. Matka oli tosin hieman tylsänpuoleinen, sillä ensimmäistä kertaa Miika nukahti matkan aikana. Rapid Cityssä koittikin aivan uskomaton helvetti majapaikan löytämisen suhteen. Paikka oli aivan tukossa turisteja, kun näin perjantai-iltana jenkit painavat oikein miehissä kohti sekä Badlandsin että Black Hillsin luonnonalueita, toisessa siis tämä julma maa ja toisessa mm. Mt. Rushmore, johon on veistetty valtavat muinaisten suurten presidenttien kivinaamat. Huomenissa sitten mennään sinne katsastamaan herrat Washington, Jefferson, T. Roosevelt ja Lincoln, jonka kuolleista luista on tullut jostain syystä hyväkin läppä tässä tien päällä.

Joka tapauksessa, löysimme melko kuppaisen Four Seasons -motellin keskeltä Rapid Cityä. On motellin perustajalla ainakin huumorintajua ollut. Hinta ei ollut kauhea sesongin ja viikonpäivän huomioon ottaen, joten diili on ihan kohtalainen, etenkin kaiken sen kiertelyn jälkeen (etsimme motellia siis varmaan tunnin). Tämä ei kuitenkaan ollut mitään DC:n sekoiluihin verrattuna, joten Mursun sanoin ”eteenpäin on menty”.

Tähänkin päivään on mahtunut niin uskomaton määrä hometta, ettei tässä enää ole mitään järkeä. Badlandsin ajoreittivirheen lisäksi on tullut lukematon määrä u-käännöksiä, eikä kumpikaan ole osannut lukea karttaa juuri lainkaan. Miikalla oli erityisiä vaikeuksia lukea Rapid Cityn karttaa motellilta syömään lähtiessämme...mikä ei ole ihme, sillä pojallahan oli Mitchellin kartta kädessä tietenkin. Taco John'sissa sattuneiden sekoilujen jälkeen (mm. jonkun tuntemattoman juomat lattialle) Miguli ilmoitti, että tästä painellaan suoraa päätä motellille ja ovi pysyy lukossa nukkumaanmenoon saakka. Tämä sopii; ehkä kunnon unet auttaisivat homeeseen.

English:

The sun was already up when we got on our way from Mitchell towards Badlands National Park. It was well before 9am though so it was early enough to make it to Rapid City in good time; it was Friday after all so getting accommodation might be something of a chore late in the night. We soon left the fertile cornfields behind and were driving across the majestic prairie. One could imagine cowboys herding cattle across the endless plains. As a sidenote, there are still plenty of traditional cowboys in the US, Wyoming and Montana for example still have plenty of work for them.

The only thing that kept bothering us during our drive towards Badlands were the numerous Wall Drug signs, which were advertising this local tourist attraction, a very kitsch wild west -style mall in this little town called Wall, which was our gateway to Badlands. And Badlands was really something. Easily some of the most beautiful vistas I've ever witnessed. It was like a scenery from Mars, or Mordor. It's no wonder Native Americans named it 'the land that is bad' or something similar, when they first saw it. It does look like something evil might dwell there. It is, at the same time, hauntingly beautiful. We managed to miss the part with the wild buffalos, thanks to our brilliant driving route design. We did it again. Fortunately there are probably some buffalos to be seen in Custer State Park, in which the world's largest wild buffalo herd roams (some 1,500 beasts). Oh, we did get a glimpse at one tame buffalo at some ranch...yay.

After Badlands we headed towards Rapid City, and decided to take a scenic route, which was nice. It was a little quiet though as Miika fell asleep in the car for the first time on this trip. Nonetheless we made it to Rapid City in good time, but still managed to find ourselves in an incredible mess with trying to find accommodation. Seemed like all of America was heading towards Badlands or Black Hills Forest and Mt. Rushmore which was also next to the town. After like an hour we managed to find this run down motel called Four Seasons (at least the founder had a sense of irony). The net doesn't work although it should, of course.

We got some grub and headed to the motel early, after some accidents on the way again. First we were having trouble finding our way around town...for which the reason turned out to be Miika holding Mitchell's map, not Rapid City's! After Miika had ordered the wrong burrito at Taco John's and splashing someone else's soda on the floor he decided we should head straight back to the motel to avoid further humiliations. That's alright though, a good night's sleep is probably just what we need.